sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Toiveesta: kuukauden suosikit

No jo on kaikkien maailmoiden kirjat sekaisin. Kysyin ihanalta esikoisteiniltämme, että mistähän kirjoittaisin tänne tänään. Sain kuulla, että kuukauden viimeisenä päivänä KUULUU tehdä kuukauden suosikit- postaus. En ollut luonnollisesti ikinä kuullutkaan asiasta ja toivon, etten ole ainoa tietämätön. Tai sitten vastaavasti olen uranuurtaja. 

Ilmeisesti suuria massoja kiinnostaa blogimaailmassa, mitä kosmetiikkatuotteita kirjoittajat ovat kussakin kuussa suosineet. Tässä, olkaa hyvät:

 Aamurutiineihini kuuluu tämä ihana kasvoseerumi Dermoshopilta. Se saa nimensä mukaisesti ihon hehkumaan. Pitää muuten tilata lisää, kun ihan viimeisiää vetelee tämä mallikappale tässä. 
Clarinsin upean silmäpussinpeittoaineen ostin Helsinki-Vantaalta Saksaan mennessä. Valokynääkin tehokkaampi, joka peittää siis tummien silmänalusten lisäksi muut ihon virheet. ( Jos ostat tällaisen kentältä, älä avaa koneessa. Ilmanpaine saa sisällön ruiskuamaan lentokoneen tuolille ja siskon housuille).


Avenen raikas, sitruunainen vartaloöljy. Tätä en ole löytänyt Suomesta, vaan olen hamstrannut tätä Kreikasta ja tämän Saksasta. Olen erittäin laiska rasvaaja, tyyliin kerran syksyssä. Tätä on kuitenkin kiva laittaa ja jättää sellaiset ameriikkalaiset kiiltävät sääret. Etsin uutta korvaavaa tuotetta, vinkkejä?



No nyt! Tämä on mun meikin kulmakivi: Diorin huulipunasta löytyi täydellinen sävy ( Rouge Dior 766) ja koostumus. Aamulla kun laittaa ja juo ne neljä kahvia, niin pigmentti säilyy siltikin puolille päivin huulilla. Tätä minulla on joka päivä. Kävin juuri Kicksissä tsekkaamassa, niin jepjep: tuote on maissa kaksi kertaa lentokenttää kalliimpi.
Mun arkituoksuni: Escadan Joyful. Kävin taannoisella Sokosreissulla ( kts. aiempi postaus) katsomassa ja tätä vielä myydään. Mulla on muutamasti käynyt niin, että suosimani tuoksu vedetään markkinoilta, eikä vastaavaa löydy. Niinkun Sotto Voce 1990-luvulla. Koska olen patalaiska rasvaaja, käytän Escadan body moisturizeria käsivoiteena :)

Tää oli tosi kiva tehdä, kiitos teinini!

perjantai 29. toukokuuta 2015

Keskustan kaipuu ja kesänaama

Mulla oli eilen aamulla aikainen tapaaminen Ullanlinnassa. Körötellessäni ykkösen ratikalla aamutuimaan ihanan unisen Helsingin läpi, tajusin kuinka kaipaan takaisin keskustaan asumaan. Kaipaan lokkeja ja kopisevien korkojeni ääntä Tehtaankadulla. Tilanne on kuitenkin nyt lapsilähtöinen, joten emme ole muuttamassa henkiselle kotiseudulleni vielä yli kymmeneen vuoteen. Lapset ovat juurtuneet tänne villiin itään, saaneet hyvät koulut ja ihanat kaverit. Ehkäpä muutaman viikon välein käyn kipittämässä eteläisessä Stadissa, jotten minä menetä kosketusta omiin juuriini. 
Hakis kello 7

Olen myös nyt virallisella kesälomalla, vaikka opiskelenkin koko kesän. Mihinkään ei tarvitse mennä, missään ei tarvitse olla. Eilen aloin miettimään, että missä se lomafiilis viipyy? Pommacit ja päivienlaskut loman alkuun? Kun vertaan fiiliksiä vuoden takaisiin tunnelmiin ( jolloin jäin opintovapaalle duunistani), silloin olin ihan jabadabaduujihuu. Nyt ei mitään. EI MITÄÄN LOMATUNNELMAA. Mutta mä tiedän miksi: olen saanut koko ekan opiskeluvuoden istua perälläni ja tavallaan laiskotella. Ei ole sellaista rasitettua fiilistä fyysisesti, eikä päässäkään. Tunteeni, että ole alisuorittanut koko vuoden minimipanoksella on ilmeisesti ollut riittävä, kun tuloksia katsoo. Kuitenkin vähän on sellainen olo, että olenko unohtanut jonkun tehtävän (en), pitäisikö mun olla jossain (ei)? Tällaista tämä aikuisena opiskelu voi olla. Olen alkanut ymmärtämään ikiopiskelijoita. 
Ihana Espa klo 8.30



Toisaalta, tässä ekan kouluvuoden aikana olen ehtinyt riittävästi sinkoilemaan ja vouhottamaan. 
Työelämä rajoittaa radionkuuntelua ja keikoilla käymistä, sekä matkusteluakin. Sekä lounastreffejä. Voinko mä aina olla ekaluokkalainen?

Ohessa kuva ekalta lomapäivältä, kun ei ollut mitään tekemistä. 
(uuden Isadoran korallin huulikiillon kanssa).

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Vouhotusta

Helvetinkoneeseeni, eli älypuhelimeen, asennetun askelmittarin mukaan olen viimeisenä kolmena päivänä kävellyt tai juossut keskimäärin 17000 askelta. Se on enemmän, kuin The Voicen tarjoaman Sam Smithin Munchenin keikkamatkan aikana maaliskuussa. Siellä sentään oltiin juoksussa aamusta iltaan. Ehkä vieraan maan  maisemat saa kävelyn tuntumaan vähemmältä, kun joka paikassa on kimmeltävät tavaratalot ja eksyntää odottava metrolinjasto. Nyt olen sikäli epämiellyttävässä tilanteessa, että olen kävellyt kaikilla kengilläni viimeisinä päivänä, joten ne kaikki hankaavat tai painavat. Mutta missä mä olen vouhottanut ja miksi?

Kuten suurieleisesti viikonloppuna kehuinkin kaikissa sosiaalisissa medioissa, mulla oli synttärit. Silloin saadaan lahjoja. Paitsi jos halutaan arvoparfyymi mieheltä, jonka tuoksumaailman mieltymykset eroavat vahvasti omasta. Silloin saadaan mieheltä  raha, seteli, ja sen kanssa mennään Sokokselle tuoksuttelemaan. Koska itse vimmaannut meikkiosastoilla, lähti ihana koulukaverini hajutuomariksi ostamaan mieheni rahoilla minulle uutta tuoksua. Siinä kahdenkymmenennen pullon jälkeen en haistanut mitään. Uuden tuoksuni kriteerit olivat, etten saa tuoksua Oopperan aulassa seisovalta aikuiselta, enkä myskiseltä orientaalita naiselta. Enkä myöskään alaikäiseltä. Ihana kaverini auttoi minua ostamaan tämän. IHANA!
Uutustuoksu huokuu iloa, hymyä ja vapautta. Hienostunut yhdistelmä iiriksen-kukkaa, patsulia sekä
makeita vivahteita, vaniljaa ja päärynää. Elämä on kaunista.



Parfymoituna lähdin viettämään iltaa sisareni kanssa. Oli ihanaa ( ja harvinaista), että jollain muulla oli ollut onni myötä. Meillä oli nimittäin siskoni ansiosta liput Elastisen keikalle Casinolle. Mehän ollaan sellaiset, että ollaan aina eturivissä, mutta tää olikin ihan etueturivi. Tälla tarkoitan sitä, että olimme samalla korkeudella itse artistin kanssa ja käsietäisyydellä. Teinityttäreni mielipidettä en näistä asioista kysy, koska tiedän jo nyt kuinka NOLOO on innostua tällaisesta. Saati innostuneisuus siitä, että saimme nimmarit ja kaverikuvat. Ja halit.


Koska te aikuset ymmärrätte, niin katsokaapas tätä.
Vieläkin pyörryttää

Olen siis vouhotellut ympäri Helsinkiä koulussa, meikkiostoksilla, keikalla, ruokaravintoloissa, kirjastossa, uudestaan koulussa. Huomenna siirryn minäkin verkko-opiskeluun pariksi kuukaudeksi ja toivon askelmittarini rauhoittuvan.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Tarun kehu, paras kehu

Jotkut ehkä ajattelee, ettei aikuisena enää tarvitse juhlia synttäreitä. Minä juhlin, tosin nykyisin kotiporukoiden kanssa ja selvinpäin.
Mähän olen ollut absolutisti yli 13 vuotta, joten en muutenkaan läträile viinaksien kanssa. Kolan suurkuluttaja tosin olen. 
Tänään täytin 38 vuotta 8 minuuttia sisartani myöhemmin

Syntymäminuutillani istuin omien kaksosteni kevättanssiesityksessä itkelemässä, kun isoimmat esiintyjät baletoivat Vivaldin Allegro Non molton tahtiin.  Kenraaliharkoissahan vedin jo koeitkut ja tekstasin sisarelleni näin: Mikä klassinen biisi menee titititititi hmmmmhmmm? En saanut silloin vastausta, koska viestini oli kuulemma käsittämätön.
Täydet onnet kello 8

Perheeni tuntee minut hyvin ja sen, etten halua aamupaloja sänkyyn. Syitä on monia, joista suurin on Appukissan välitön läsnäolo ja kissan voimakkaat kinkun himot. Sain siis ihanan aamupalan ihmisten ruokailupaikalla. Ja kortit. Ja kakun. NYYH!
IHANA
IHANAMPI
Kehtaan myöntää, että syntymäpäiväni on vuoden kivoin päivä, koska rakastan itseäni. Tämä ei tarkoita samaa kuin itserakkaus tai itsensäkehunta, vaan sitä että on ihanaa, kun saan yhtenä päivänä vuodesta juhlia minua. Juu, tiedän, ettei ole suositeltavaa sanoa ääneen, että rakastaa itseänsä. SIKSI HUUDAN SEN: OLEN IHANA!

Ajattelen samalla tavalla vuoden jokainen päivä, poissulkien pms:ät. Kehtaatteko te sanoa sen ääneen, täysii?

torstai 21. toukokuuta 2015

Pyrstösoossit ja tanssia

Aamulla oli kyllä niin veemäiset fiilikset, kun olin erikseen valinnut kesämekon ja satoikin niin kovaa, että pisarat pomppi puoleen metriin. Meidän koti on sellainen mesta, missä kaikki tavarat häviää, joten yksikään kahdestatoista sateenvarjosta ei ollut löydettävissä. Paitsi se, missä on yksi kepakko katki. Jos teillä on siis tavaraa, mistä haluatte päästä eroon, niin suosittelen meidän asunnon eteistä. Parissa minuutissa se on kadonnut, eikä ikinä löydy. Viimeisen kuukauden aikana asunto on syönyt kaksi kelakorttia, bussilipun, uuden Lancomen ripsarin, viisi villasukkaa ( joita käytän öisin), sekä kaikkea muuta, minkä katoamista en edes vielä ole huomannut.
Lasten huoneissa on samaa maagista voimaa. Aikuisen allekirjoitusta vaativat paperit ja koulukirjat ovat ihmeellisesti hukassa. Aika noloa, mutta niin tyypillistä kaksosluonteelle.


Kouluhommien (oppari n-y-t valmistumassa, jihuu) jälkeen sponssasin siskoni ja mieheni lounaalle uuteen ravintolaan, Bravuriaan. Olin saanut lahjakortin Radio MetroHelsingiltä, siitä vielä tätäkin kautta kiitos. Koska aina kun menen mestoille, asioita vaan tapahtuu. Ruokailu sujui kyllä asiallisesti sen kolmen ruokalajin ajan, mutta poislähtiessämme muuten niin huomaamaton pyrstöni otti mukaan vinegraittet, lasipullossa tietty. Henkilökunta oli erittäin ihanaa ja hoiti tämänkin tilanteen hymyssä suin, kun itse menin lisäilemään valkaisevaa puuteria nololle naamalleni. Me kaikki kolme varmasti menemme uudestaan rikkomaan muut kastikepullot ja nautimme lounastakin :)
Alkuruokani. Muut annokset söin ennen kuvaa :D


Nämä toukokuun loput on aina yhtä juoksua. Lasten harrastusten kevätkarkelot, koulujen kevätjuhlat, omat ja tyttöjen synttärit ja kaikkien tilaisuuksien kenraaliharkat saivat mut tänään juoksemaan iltaan asti kodin ja keskustan välillä. Illalla oli tyttöjen tanssin kevätesityksen kenraaliharkat ja kävin siellä itkemässä. Olen sellainen, että itkelen kaikissa tilaisuuksissa, joissa lapsi tai tuttu esiintyy. Kotona olen saanut kyllä tiukat ohjeet olla itkemättä.(Kuten myös olla käyttämättä pinkkiä takkia, eikä pinkkiä huulipunaa, laulamatta Robinia, tanssimatta Robinia. En myöskään saa nauraa, enkä missään nimessä puhua muille.) Tänään teinien armottomat säännöt kuitenkin unohtuivat ja liikutuin ihan hurjasti esityksestä.
Äiti, älä kävele meidän kanssa samaa matkaa.


Miten teillä kotona, oletteko te jo lastenne mielestä noloja?

tiistai 19. toukokuuta 2015

Kuka pelkää värejä ja miksi?

Eilen minua tuli puhuttelemaan nuorempi nainen, joka kertoi kuinka on hienoa että käytän rohkeasti värejä. Koska en aina osaa loppuun asti miettiä sanomisiani, vastasin että mitä pelättävää väreissä on?
Olen nyt miltei vuorokauden miettinyt värinkäytön problematiikkaa ja ennen kaikkea sitä, että mitä rohkeaa siinä on.
Eilinen juttukaverini kertoi, että itse uskaltaa käyttää ainoastaan maanläheisiä värejä ja ruskeakin tuntuu joskus liian hurjalta. Onko kyseessä siis se, että tekee itsensä näkyväksi tai näkymättömäksi?


Te, jotka olette minut tunteneet kauemmin, tiedätte että olen laihtunut yli 30 kiloa. Ollessani yli satakiloinen käytin silti värejä, vaikka olo omassa isossa nahassa oli erilainen kuin nykyään. En silti piiloutunut "mustiin säkkeihin", kuten ylipainoisista yleensä luullaan. Olisinko ollut huomaamaton, hiljainen mustissa? Tuskin. Olisinko nykyhabituksessani nynny tai seläntakanaseisoja, jos käyttäisin hillittyjä sävyjä? Tekeekö värien käyttö ihmisestä  automaattisesti rohkean? Pitääkö sitä jotenkin erikseen kummastella ja MIKSI?
Tosiasiassa mä ollen tarpeen vaatiessa edelleen arka ja saatan jännitellä satunnaisesti sitä sun tätä, mutta tunteiden kirjo ei liity paitani väriin. 
 
Lempilaukkuni, kuvattu teinin huoneessa.


Koska olen pohtimiskoulun opiskelija, pohdin ilmiön vastakohtaa. Mitäs jos maanläheisiä sävyjä käyttävistä ihmisistä ajateltaisiin yleisellä tasolla, että he ovat ujoja ja maanläheisiä vaikka joukossa voi olla millaista riehuraijaa vaan.

Mitä te olette mieltä? Onko ihminen kirjavassa paidassa jotenkin rempseämpi ja lähestyttävämpi kuin harmaapaitainen? Miksi?

maanantai 18. toukokuuta 2015

Kauhukeittiö

Aina joskus yritän olla kotihengetär ja menen vapaaehtoisesti keittiöhommiin. Meillä on erittäin vanha kaasuhella ja kauhua aiheuttava kaasu-uuni. Ehdimme asua tässä reilun vuoden, ennen kuin edes uskalsin laittaa uunia päälle ilman toista ihmistä.
Se, että kaasu on hajutonta ja räjähdysaltista tekee ruoanlaittotilanteista kohdallani aina kiireisiä räjähtelemispelon ollessa hyvin mielessä. Oikeastihan ei mitään vaaraa ole, käytän tätä ainoastaan tekosyynä siihen, etten tee ruokaa.
Kauhukeittiö
Eilen illalla iski sitten hillitön hinku korvapuusteihin. Oi, maitokahvia ja pullaa! Mielessäni näin ihanat ja kaunismuotoiset korvapuustit, päältä kevyesti kopsahtavat ja sisältä hieman kosteat. Prosessi ei onnistunut toivotulla tavalla. Sen lisäksi, että taikina taas liimautui kaikkiin tasoihin ja kulmakarvaan, poltin leivinpaperin avolieskalla ja pullat pikimustiksi pohjista. Joo, olen kokeillut vesimaljoja ja muita uunin pohjalla. 
Kerronkin, että en tule kertomaan ruoanlaitostani tai leipomuksistani lisempää, koska asiat eivät tästä etene. Satunnaisella nakkikuvalla saatan tosin palkita. 


Mussa on vähän suuruudenhullun vikaa muuten. Parisen vuotta sitten päätin aloittaa ompeluharrastuksen,  mistäpäs muusta kuin villakangastakista jossa on vuori. Se ei valmistunut ikinä, kun en tajunnut kaavoistakaan mitään. pakko kyllä kehua että osaan neuloa monella eri kielellä.
Oikeasti ei naurattanut
Lopuksi kaikille muille epäonnisille leipureille kannustuskuva.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Loiskuvat kermat ja kaino pyyntöni

Meidän kaksoset on himoleipurit ja muutenkin tuouhuavaiset. Tänään oli sitten ravintolapäivä, jota me ollaan ootettu ihan sikana. Tytöt siis, itse en niinkään. Koko alkuvuoden ovat stereona vouhottaneet ja kokeilleet eri leipomuksia ja eilisillalla alkoikin sitten kunnon show. Tytöt pitivät kojuansa mummulassa, joten hienot kreemikakut olivat poissuljettu idea kuljetussyistä. 
Alunperin me olimme sopineet (eli siis minä sanoin eikä kukaan lapsi kuullut) että keksejä myydään ja näin se vaan on. Kuten aina, huonostiperustelluilla asioilla on tapana kääntyä itseään vastaan, joten tytöt olivat tehneet salaa keittiössä muffinsseja. Ja niitä keksejäkin. Ehdotukseni kermavaahdon vatkaamisesta vasta kohteessa onneksi huomioitiin, tosin metrossa loiskui viisi desiä avattua kermaa muovikulhossa, koska vatkaus ehdittiin aloittamaan kotona ennen ohjeen uppoamista :)
Salakuva
Itsehän osallistuin toimintaan taas pääasiassa seisomalla ja välillä ripeästi kävellen, jotta näyttäisin kiireiseltä. Asiakkaita oli kivasti ja kaikki myytiin. 
Itsehän olen aiemmalta koulutukseltani muun muassa valekokki, eli siis melkein valmis kokki.Päivääkään en ole niitä hommia tehnyt, enkä kotonakaan mielellään laita ruokaa vaikka osaisin. Kotiäitiaikoina tuli tehtyä kaikki itse, nyt mies hoitaa keittiöhommat tyttöjen kanssa. Onneks. 
On muuten Seppälän loppuunmyyntihalvennuksesta ostettu jakku, 5 e.


Lopuksi kaino pyyntö: Bloginihan hakee vielä muotoaan, joten kertokaa mistä toivotte minun kirjoittavan.

perjantai 15. toukokuuta 2015

Erilaisia pullomeriä ja ryppyinen akka

Tänään oli tavallaan vapaapäivä, eli ei luentoja. Tällaiset vapaapäivät vietän kirjaston ryhmätyötiloissa sisareni kanssa, koska mielestämme kaksi ihmistä on ryhmä. Luulimme pitkään, että tila on jollain tavalla äänieristetty. Parisen viikkoa sitten henkilökunta kuitenkin puuttui laulantaamme, meillä kun on tapana kuunnella radiota ja kirjoittaa opparia samaan aikaan. Tänään ei kyllä kumpaakaan laulattanut eikä jotenkin huvittanut kirjoittaakaan. Saimme muutaman sivun kasaan ja lähdimme lounaalta suoraan keskustan meikkiosastoille piristäytymään. Kyllä täytyy priorisoida välillä.
Aamun eväät ja kateutta aiheuttanut uusi VS
Vaikka olen syvästi traumatisoitunut siitä, että keskustan Sokos ole enää kokonaan Sokos, vaan puoliksi Marks&Spencers, on Sokkarin meikkiosasto lempipaikkani. Siellä on riittävästi ihmisiä auttamassa tavaran valitsemisessa ja sen karsimisessa, mulla kun on tapana haluta hirveästi kaikkea ihanaa. Jotenkin meikkihyllyillä aina unohtuu ne kotona olevat, avaamattomat vastaavat tuotteet. Mutta sehän on ihan eri asia, jos ostaa erimerkkisen kokeillakseen. Eikö niin?
Mansku ja Sinin hiha. Olen hyvä rajaamaan kuvia, jess!
Ostelemisen ja kokeilemisen lisäksi  olen se muija, joka tykkää istua kosmetiikkaosastojen koekaniinituoleissa. Mua jotenkin aina karmaisee, jos kukaan muu ei istu eikä jonota, joten minä menen.Tuote-esittelijät ovat kuitenkin tulleet esittelemään meille naisille tuotteita, joten jonkun on tarjouduttava vapaaehtoiseksi.

Pääsinkin kynsilakattavaksi. Esittelyssä oli Sally Hansenin geelilakkoja. En ole kehdannut kysyä myyjiltä asiasta aiemmin, kun olen aavistanut geelilakka-asian olevan muille itsestään selvyys. Kynteen laitetaan siis pari kerrosta lakkaa ja päälle geeli, eikä kättä tarvitse työntää mihinkään uuniin. En olisi kyllä työntänytkään. Mulla kun on tämä vauhtitilanne yleensä päällä, niin kynnetkin ovat sen näköiset. En ole kertakaikkiaan keksinyt milloin ne kannattaa lakata, niin ettei ne mene heti jauhoiseksi tai kissankarvaiseksi? Jos mä malttaisin nyt näitä kokeilla, kun kuivuvat kuulemma parissa minuutissa. Sekin voi olla ehkä liian pitkä aika.
Mutta arvatkaapas mitä. Escadan kesätuoksu oli tullut isosti myyntiin! Toki olen mestoilla sitä tuoksutellut aiemminkin, mutta katsokaa tätä näytteillepanoa. Mä olen joka kesä ostanut Escadan tuoksun ja varmasti tänäkin vuonna.
IHANA! haluan tän värisen makkarin
Minäkö keski-ikäinen kertoi blogissaan nuorennusrasvoista, eli ryppyvoiteista. Mä olen silmäkasseille antanut kaikkeni ja nyt lopulta periksi. Kävi kuitenkin taas ärsyttämään, kun kadulla ei voi käyttää nuorennusfiltteriä. Totuus on, että kyllä alkaa kasvoissa näkymään, että olen miltei 40. Mä varmaankin menen seuraavaksi ostelemaan noita apteekkituotteita.


Onneksi mieltä piristi tänään kirjastonvessassa, kun nuori opiskelijatyttö kehui mun meikkiä. Menin ihan hämilleni.

torstai 14. toukokuuta 2015

Kaksinaamainen kissa ja seinänlaittoa

Instagramiani seuraavat tietävät,  että elämäni ensimmäinen hoidokki on pian 15- vuotias Appukissa. Appuhan on ikänsä ollut ulkokissa, mutta muutettuamme tänne pahamaineiseen itä-Helsingin kerrostalokolhoosiin (jossa ei oikeasti ole mitään vikaa tai pahaa, paitsi se maine) on hän nauttinut eläkeiästään sisäkissana.
Kun aikoinaan asuimme miltei maalla, Appu ulkoili kaniinin kanssa. Suhde oli vakaa ja kaniini tai jänis ( en tiedä eroa), alkoi hakemaan kissaamme ulos joka ilta kello 22. Istui siis takapihallamme ja päästeli jänisten ääniä ja Appu raapi ikkunaa päästäkseen ulos.Yhdessä he loikkivat pellolla, toinen pystykorvaisena ja toinen pitkähäntäisenä.
Appukissan elämän suuri tragedia oli muutto keskustaan. Ei siksi, että se oli hienostoaluetta, vaan siksi kun talo oli liian pieni egolle. Kostoksi ihanasta keskustamiljööstä hän otti hatkat. Minä, kunnon vanhempana ja hoitajana kuulutin kadonnutta kissaa kaikilla kanavilla, hätäkeskuksesta löytöeläintaloon. Yhteydenottoja alkoi tulemaan. Ne menivät näin:

- Kissanne makaa täällä Tehtaankadun raitiovaunukiskoilla, eikä suostu liikkumaan. ( Menin ja hain, minulla oli häntä housuissa)
- Kissanne käveli juuri täällä Kirran puistossa, ei saatu kiinni ( Menin ja hain)
- Kissanne istuu Agricolan kirkon muurilla ja huutaa. ( Soitto tuli kahden jälkeen yöllä, päästyäni pyörällä paikalle, ainoastaan huuto kuului, mutta kissaa ei näkynyt missään).

Aikansa Appu sitten antoi itseänsä metsästää ja palasi kotiin, lähteäkseen uudelleen. Kolmen viikon kuluttua hän palasi ison turkin ja harmaiden varpaiden kanssa. Reissulla tapahtui jotain, mikä muutti kissan psyykettä. Appu ei halua puhua siitä edelleenkään. Pian kotiinpaluun jälkeen muutimme tänne kerrostalon yläilmoihin. Siitä on nyt 4 vuotta. 
Appu suunnittelee

Olen aina luullut, että kissat kiintyvät ihmisiin, eikä esineisiin tai vaikka tyynyihin. Olin luullut, että olen Apulle tärkein heti porsaansydämen jälkeen. Olen kuitenkin ruvennut saamaan pataan, varoittamatta. Iltarutiinit ovat edelleen samat: on oma nukkumisaluspeitto, päällispeitto ja 60 watin hehkulamppu lämmittämässä Appua. On kaksi unilelua ja minä sängyn viimeisimmässä päässä miehen kanssa. Kipuja ei kuitenkaan ole, joten voisiko tällaiseen kiukutteluun olla syynä huonejärjestyksen vaihto? Teinimme muutti vanhaan huoneeseemme ja Apun iso parisänky on nyt eri huoneessa kuin ennen. Kaikessa arvaamattomuudessaa Jone Nikulän näköinen kissamme on ihana.
Änkesin kuvaan
Jotta helatorstai ei olisi kuitenkaan lepopäivä, remppaamme olohuonetta. Eräs eläin oli repinyt seinätapetit (väärän värisiä kai) ja eräät pienemmät ihmiset olivat kaakaoineet seinät, joten täällä on tapettishow. Seuraako tästä lisää arpia Appukissan taholta vaiko rauha parisänkyymme, jää nähtäväksi.
Itsekin osallistun työtekoon jollain tavalla.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Tehokasta

Mehän tehdään kaksossiskon kanssa yhteistä opinnäytetyötä. Osa koulun aikuisista pitää kuviota erikoisena ja osa on sitä mieltä, että go for it. Mulla on sellainen juttu, että jos jotain ihmistä mietityttää mun tekemiset sillä perusteella, koska niin ei ole aiemmin tehty tai onko toi nyt hyvä idis tehdä puolessa vuodessa laaja kvalitatiivinen tutkimus, niin aivan varmasti pidän pääni.
Se, että jos asioita ei ole ennen tehty tällä spiidillä ja intensiteetillä, ei tarkoita että se on mahdotonta. Toki ymmärrän, että nykyajan kuormittavuutta pelkäävässä yhteiskunnassa pyritään pääsemään kaikessa mahdollisimman helpolla. Mutta minulle tämä on helppoa. 
Sinillä ei oo silmäpusseja, koska se on saanut aina nukkua. Itselläni Pradat.

On tavallaan kaikin tavoin väärin joutua todistamaan, että amkn käyminen reilussa kahdessa vuodessa hoituu ja juu, perhe-elämä ei
kärsi ja niin, mulla on vielä kivaakin. 


Samanaikaisesti kuitenkin puhutaan voimavaralähtöisyydestä ja kuinka ne kaikilla on erilaiset. Mitä jos lähdettäisiin siitä, että voimavaroja on riittävästi, eikä siitä että mitäs jos ne loppuu?
Ilon lähettiläänä  saan kokovartalovapinat  turhasta stressaamisesta, etenkin jos muut tekevät sen puolestasi.
Homma on edennyt jo litterointivaiheeseen ja se kyllä vie aikaa. Silmiin pistää ja korva vislaa.
Kolmen tunnin litteroinnin jälkeen näyttää tältä

Kohta lähdetään tämän päivän rupeamasta meille. Arvatkaa mitä tekemään? Nauhoittamaan lauluvideoita lasten kanssa ja pitämään diskoa huomisen vapaapäivän kunniaksi. Bravuurini on Robinin Boom-kah. Ihan tosi. 



tiistai 12. toukokuuta 2015

Miksi herään kello kuusi

Mullahan on sellainen sisäänrakennettu kello, että herään joka aamu kello kuusi. Kerran viikonloppuna nukuin vahingossa kahdeksaan, josta seurasi armoton kiireentunne loppupäiväksi. Saunavuoroonkin piti juosta, vaikka hissimatkoineen kellarisaunaan pääsee alle minuutissa. Tämä tapa juontaa juurensa siitä, että kuuntelen joka aamu lempiradiotohjelmaani kuudesta eteenpäin. Mielelläni kuuntelisin Voicen Herättäjiä kymmeneen, mutta luennot alkavat pääsääntöisesti jo yhdeksältä.

Joitain ihmisiä on pohdittutanut, kuinka mulla on aina aikaa meikata ja olen parfymoituna ennen seitsemää, vaikka lapsia on monta ja mitä muita estäviä syitä niitä nyt onkaan. Mun luonnolliset kukonlauluherätykset kuitenkin mahdollistavat sen, että joka aamu saan itsekseni hillua täällä tunnin, ennen kuin menen glitteröitynä puuropöytään. 

Alkutilanne on siis tämä. Huomatkaa mittava ämpärikokoelma, paloturvallisuus huippuluokkaa!
Älkää peljästykö tekohymyä
Niin, mä olen myös tavattoman vilkas ja ehtiväinen aamuhommien lisäksi. Vanhempainilloissa ja missä ikinä vapaaehtoisia mahdollisesti tarvitaankaan, joudun istumaan käteni päälle. Olen vahingossa viitannut liian usein innokkuuttani ja ihan vaan siksi, että asioiden tekeminen myös vapaa-ajalla kiinnostaa. Olen aikoinani  vetänyt vapaaehtoisesti tyttöjen jalkapallojoukkuetta, vaikken osaa sääntöjä, enkä muutenkaan ole urheilullisesti orientoitunut.
Nyt kun koulussa on pikkaisen kiireitä superaikataululla tehtävän opinnäytetyön kanssa, en ole ottanut mitään lisähommia. Mutta mieli tekisi. Tästä pääsenkin lempiaiheeseeni: Mitähän tekemistä mä keksisin? 

Olen edelleen tilapäisesti oman kotini vankina sairaiden lasten kanssa, joten taidan höyrypestä koko talon.

Lopputulos kello 6.55

maanantai 11. toukokuuta 2015

Moraalisesti arveluttavaa hemmottelua

Meillähän on tämä bändi, eli perhe ollut miltei kaksi viikkoa kipeinä. Itse pääsin jo viime viikolla takaisin opiskeluihin, mutta mies ja lapset ovat poteneet koko viime viikon. No, iloinen uutinen on se, että prosentuaalisesti ainoastaan 33% perheestä sai jälkitaudin ja antibioottihoitoa vaativan keuhkotaudin. Kaksi lasta siis edelleen kipeänä ja minä kotona vuorostani.

Koska oli joutunut aiempien opiskeluhommien takia lykkäämään omaa kampaajakäyntiäni, menin omatunnon soimatessa tänään ihanan Aysen penkkiin hemmoteltavaksi. Oma isini saapui Helsingin toiselta puolelta hoitamaan lapsia, kiitos siitä. On muuten luojan lykky, kun löytää hyvän kampaajan. Sellaisen, jonka luona ei tarvitse teeskennellä viisaampaa kuin on, eikä tarvitse olla tavallista ihmistä kummallisempi. Jotenkin siinä kampaajantuolissa tulee aina avauduttua ja se on tosi tärkeätä, että kemiat pelaa. Kuten meillä. Hiuksiin laitettiin tänään laventelia, väri olisi ollut tummempi ellei minun olisi pitänyt tehdä uutta sadan metrin enkkaa juostessani lapsen lääkäriajalle.
Ihmisten ilmoilla
Kotona oli kaikki ennallaan ja ilokseni huomaan lasten jo tappelevan keskenään.  " Älä yski päälle, urpo", sanoo samasta taudista  kärsivä sisko ja aivastelee itse kaikkialle.

Appukissa kuumevahtina

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Kannustuspuhe äideille

13 vuotta sitten odotin esikoistani, syystyttöä. Näihin aikoihin vatsani oli valtava ja kyseenalaistin valmiuteni, onko minusta äidiksi. En ollut koskaan pitänyt vauvaa sylissä, en ollut ikinä vaihtanut vaippaa. Niin kuin vanha kansa tietää, äitiyteen kuitenkin oppii. Tällä tarkoitan taitoja, joilla lapsista saa kasvatettua kunnon kansalaisia ja  kuinka heille voi opettaa elämistä.

Eniten jännitin sitä, miltä äidinrakkaus tuntuu. Mitä jos se ei tunnukaan heti? Mitä jos se onkin liian lievää? Jos se ei sytykään? Viisas neuvolantäti kertoi, että jokainen äiti rakastaa lastaan. Esikoista odottaessa kaikki oli niin uutta ja ennenkuulumatonta.  Kun ihana esikoisemme viimein kaksi viikkoa ylikypsänä syntyi, tajusin huolteni turhuuden. Toki joskus rakkaudentunne vie aikansa, perheeseenhän muuttaa tavallaan muukalainen, johon pitää tutustua. Minä kyllä rakastuin heti.

Nyt taaksepäin katsoessa, oli kokemattomuuteni aika liikuttavaa. En voinut antaa soseita kuin päivälleen oikean ikäiselle vauvalle, koska purkissa luki niin. Maalaisjärki peittyi sen alle, että tahdoin noudattaa virallisia ohjeita.
Esikoinen kymmenen vuotta sitten

Pian saimme tietää odottavamme identtisiä tyttöjä. Itse olin intuitiivisesti tiennyt, että vauvoja on tulossa useampia, räkänokkaisiksi pojiksi luulin. Kaksosraskaudesta voin kertoa erillisessä postauksessa myöhemmin, kyseessä oli kuitenkin erityisen harvinainen monoamniaalinen-monokoriaalinen raskaustyyppi, jossa vauvojen selvitymisprosentti on viidenkymmenen prosentin luokkaa. Instagramiani seuraavat tietävätkin, että olen itse kaksonen, joten tuplatyttöjen saaminen tuntui tavallaan kohtalolta. Olen edelleen kaksosuudestani kiitollinen, sisareni on paras ystäväni.Samoin on omien tyttöjeni kohdalla.

Moni ihminen jaksoi päivitellä, kuinka meillä sitten puuhaa riitää, kun talossa on 3 alle 2-vuotiasta. Itse näin asian niin, että puuhaa pitää ollakin. " Kyllä teillä on kovasti käsitöitä", sanoivat marketintädit ja ohikulkijat. Juu, oli sarjatuotantoa soseissa ja sukkahousuja kasoissa. Niinhän se on, että mitä useampi lapsi talossa möykkää, sitä helpompaa se vanhemmille on. Itse nautin kahdeksasta kotiäitivuodestani suunnattomasti, vaikka hiekkistouhut ja kumisaapasshow olikin joskus erittäin puuduttavaa.

Niin. Äitiys voi olla tylsääkin. En väitä, että olisin itse tykkäilyt metsäretkistä erityisesti tai että aamuviiden herätykset olisivat elämäni huippuhetkiä.  Kyse on kuitenkin lasten intresseistä ja sen tajuaminen sai minut tavallaan panemaan itseni ja omat haluni taka-alalle.

Kun tytöt olivat jo käveleviä ja omatoimisia, saimme vielä poikamme. Hurjan, autoleikkiin hurahtaneen miesvauvan, joka joi maitoa kuin syöttövasikka. Perhe oli valmis.
Tytöt pieninä


Nyt on vihdoinkin sellainen aika, että omat tarpeeni ja tavoitteeni ovat saaneet tilaa. Kaikki lapset ovat koulussa, osaavat itse pukea päälle ja tehdä voileipänsä. Aamiasmargariini kyllä odottaa edelleen pöydällä sulaneena kello 17, mutta se on pientä se. He ovat jaloillaan, vaikkakin kaksoset saivat lihasosetta liian nuorina, esikoinen nielasi kymmensenttisen ja poika on työntänyt kätensä liian pieniin koloihin ja jäänyt niihin kaikkiin jumiin.

Äidit, kyllä se siitä. Olette riittäviä.
Ihanaa äitienpäivää!

lauantai 9. toukokuuta 2015

Aloitus

Tapasin tänään inspiroivan ihmisen. Aikuisen, joka ei ole sellainen aikuismainen, mukavakenkäinen tosikko, kuten itsekin luulin yli kolmikymppisten nuorena olevan.
Olen haaveillut vuosia blogaamisen uudelleen aloittamisesta, aikoinani kirjoitin kotimammatarinoita. Ihanan ja kannustavan kohtaamisen myötä tänään, päätin vihdoinkin aloittaa arkeni jakamisen teille blogiteitse.

Kuka minä olen? Millainen olen?
Pidän itseäni moniulotteisena ihmisenä, enkä voi yhteen sanaan itseäni kiteyttää. Rakas sisareni sanoisi, että olen kaikenlainen. Kaikessa kaikenlaisuudessani olen neljän lapsen äiti, opintovapaalla oleva amk-opiskelija. Lisäksi olen naimisissa ja hoidan monipäistä kissaperhettä. Arvostan kimaltelevia tavaroita ja maitokahvia. Innostun usein. Inhoan hitautta ja jahkailua.

Tervetuloa tutustumaan minuun!

Kannustuksesta kiitos Maijulle, www.pinkitkorkokengat.fi