sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Kannustuspuhe äideille

13 vuotta sitten odotin esikoistani, syystyttöä. Näihin aikoihin vatsani oli valtava ja kyseenalaistin valmiuteni, onko minusta äidiksi. En ollut koskaan pitänyt vauvaa sylissä, en ollut ikinä vaihtanut vaippaa. Niin kuin vanha kansa tietää, äitiyteen kuitenkin oppii. Tällä tarkoitan taitoja, joilla lapsista saa kasvatettua kunnon kansalaisia ja  kuinka heille voi opettaa elämistä.

Eniten jännitin sitä, miltä äidinrakkaus tuntuu. Mitä jos se ei tunnukaan heti? Mitä jos se onkin liian lievää? Jos se ei sytykään? Viisas neuvolantäti kertoi, että jokainen äiti rakastaa lastaan. Esikoista odottaessa kaikki oli niin uutta ja ennenkuulumatonta.  Kun ihana esikoisemme viimein kaksi viikkoa ylikypsänä syntyi, tajusin huolteni turhuuden. Toki joskus rakkaudentunne vie aikansa, perheeseenhän muuttaa tavallaan muukalainen, johon pitää tutustua. Minä kyllä rakastuin heti.

Nyt taaksepäin katsoessa, oli kokemattomuuteni aika liikuttavaa. En voinut antaa soseita kuin päivälleen oikean ikäiselle vauvalle, koska purkissa luki niin. Maalaisjärki peittyi sen alle, että tahdoin noudattaa virallisia ohjeita.
Esikoinen kymmenen vuotta sitten

Pian saimme tietää odottavamme identtisiä tyttöjä. Itse olin intuitiivisesti tiennyt, että vauvoja on tulossa useampia, räkänokkaisiksi pojiksi luulin. Kaksosraskaudesta voin kertoa erillisessä postauksessa myöhemmin, kyseessä oli kuitenkin erityisen harvinainen monoamniaalinen-monokoriaalinen raskaustyyppi, jossa vauvojen selvitymisprosentti on viidenkymmenen prosentin luokkaa. Instagramiani seuraavat tietävätkin, että olen itse kaksonen, joten tuplatyttöjen saaminen tuntui tavallaan kohtalolta. Olen edelleen kaksosuudestani kiitollinen, sisareni on paras ystäväni.Samoin on omien tyttöjeni kohdalla.

Moni ihminen jaksoi päivitellä, kuinka meillä sitten puuhaa riitää, kun talossa on 3 alle 2-vuotiasta. Itse näin asian niin, että puuhaa pitää ollakin. " Kyllä teillä on kovasti käsitöitä", sanoivat marketintädit ja ohikulkijat. Juu, oli sarjatuotantoa soseissa ja sukkahousuja kasoissa. Niinhän se on, että mitä useampi lapsi talossa möykkää, sitä helpompaa se vanhemmille on. Itse nautin kahdeksasta kotiäitivuodestani suunnattomasti, vaikka hiekkistouhut ja kumisaapasshow olikin joskus erittäin puuduttavaa.

Niin. Äitiys voi olla tylsääkin. En väitä, että olisin itse tykkäilyt metsäretkistä erityisesti tai että aamuviiden herätykset olisivat elämäni huippuhetkiä.  Kyse on kuitenkin lasten intresseistä ja sen tajuaminen sai minut tavallaan panemaan itseni ja omat haluni taka-alalle.

Kun tytöt olivat jo käveleviä ja omatoimisia, saimme vielä poikamme. Hurjan, autoleikkiin hurahtaneen miesvauvan, joka joi maitoa kuin syöttövasikka. Perhe oli valmis.
Tytöt pieninä


Nyt on vihdoinkin sellainen aika, että omat tarpeeni ja tavoitteeni ovat saaneet tilaa. Kaikki lapset ovat koulussa, osaavat itse pukea päälle ja tehdä voileipänsä. Aamiasmargariini kyllä odottaa edelleen pöydällä sulaneena kello 17, mutta se on pientä se. He ovat jaloillaan, vaikkakin kaksoset saivat lihasosetta liian nuorina, esikoinen nielasi kymmensenttisen ja poika on työntänyt kätensä liian pieniin koloihin ja jäänyt niihin kaikkiin jumiin.

Äidit, kyllä se siitä. Olette riittäviä.
Ihanaa äitienpäivää!

9 kommenttia:

  1. Ihanaa, sulla on blogi taas! Ihana kirjoitus. Kiitos tästä ja hyvää äitienpäivää!

    VastaaPoista
  2. Supermammaidolini Elmo, samaa sinulle!

    VastaaPoista
  3. Hieno blogi. On mukava saada taas lukea kirjoituksiasi. Onnittelut myös äitienpäivän johdosta meiltä molemmilta.

    VastaaPoista
  4. Hyvä taru. Sä olet kyllö synnynnäinen bloggaaja. Hyvää tekstiä.

    VastaaPoista
  5. Jotenkin tuttua tuo alku. Huh ne kaikki oletukset, pelot... Onneksi en ollut tämän ajan äiti ja vauvabloggaaja, ni en kärsinyt siitä velvollisuuspaineesta olla täydellinen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Mulla oli jotenkin päänsisäinen epävarmuus. Olikohan vauvablogejakaan silloin 12 v sitten? Onneks en löytänyt.

      Poista