maanantai 17. elokuuta 2015

Kuinka onni kestää? Saako sitä sanoa?

Arvontapostauksen kommenteissa oli huikea postaustoive: Kuinka olemme saaneet avioliittomme kestämään, vaikka on näin paljon lapsia ? 

Lähtökohta parisuhteellemme silloin 17 vuotta sitten oli sellainen, että olisin voinut liittyä muiden vedonlyöjien sakkiin juttumme pituudesta. Ajatelkaa nyt, vierasmaalainen ihminen puoliummikkona Suomessa ja suomalainen kälätäti juoksuttamassa häntä ympäri maata. Intituitioomme luottaen kihlat olivat jo parin viikon päästä virallisista ensi treffeistä.
Mutta miksi tämä toimii? Aluksi ei toiminutkaan. En ymmärtänyt etelä-Englannin murteella kerrottuja treffipaikkoja ja aikoja ja olin väärissä auloissa seisomassa. Eikä mieskään kuulemma ymmärränyt minun vielä silloin suomalaisittain lausuttua englantia. Tekstareilla päädyimme kuitenkin samoihin paikkoihin ja kemian ollessa vahva, jatkoimme yhdessä kaikista missatuista treffeistä huolimatta.( half ten on sitten 22.30 ei 21.30).


Miehellähän on ollut hyvät kuviot alusta alkaen täällä, työpaikat ja hommelit. Oma tilanteeni ovat vaihdelleet raskauksien ja kotiäitivuosien aikana rajustikin.  Voisinpa sanoa, että liittomme kannalta vaikeimpia aikoja toistaiseksi ovat olleet pitkät päivät kotona pienten lasten kanssa, mökkihöperöksi tulemisen rajamailla, ilman riittävää aikuista seuraa. Puoliso langan  toisessa päässä koki asian samoin. Vaikka hiekkisaika oli antoisaa, niin silti erittäin puuuuuuduttavaa aivoilleni. Odotin miestä sekuntikellon kanssa kotiin, valmiina kaatamaan kaikki päivän sanomattomat asiat niskaan. Puuhapetemaassa viihtyy maksimissaan kahdeksan vuotta ja siitä hatunnosto itselleni. Sitä siivottujen askartelutavaroiden, leivottujen kakkujen, kotiin kannettujen vaippojen määrää voi vain arvella. Kotihommissa meillä on ollut aina työnjako: en tee ruokaa, paitsi hätätilanteessa. Hoidan kaikki lasten kouluhommat ja aikuisten paperiasiat ja periaatteessa pyykin. Mies siis kokkaa ja siivoaa. Ehkä pääsen vähemmällä, mutta meille toimii. Olemme olleet aina vähän niin, että toinen paikkaa toisen puutteet. Mieheni on rauhallinen ja pitkäpinnainen. Itse en.


Lapset ovat kasvaneet koululaisiksi tavallaan liiton sivussa. Enää, kun ei ole tutteja pestävänä eikä sosetta tehtävänä, jää aikaa toiselle eri lailla. Tokaluokkalainen kuopus pärjää isojen kanssa vanhempien leffareissun ajan mainiosti( siis periaatteessa, oikesti riitaa tulee ja whatsappi laulaa:äiti toi pieras.) Ennen kaikkea me pärjäämme ilman lasten jatkuvaa läsnöoloa. Mun ei tarvitse istua puhelin kädessä odottamassa, että minua joka sekunti tarvitaan. Ehkä sen tajuaminen, että niin lapset kuin avioliittokin on kasvamassa reippaaksi ja itsenäiseksi, tuo niihin molempiin vahvuuden. Toki lasten tarvitsevuus muuttuu iän myötä juujuu, mutta jatkuva vaipanvaihto ja pullotus on eri asia kuin koululaisen hoito. Tiedätte kyllä(meni sosionomipuheeksi,heh).
Ja onhan meillä noi pusulomat, niiden avulla jaksaa ainakin kolme kuukautta! Kaiken kantavana asiana on kuitenkin : tadaa, rakkaus! 
 
PS. Lisäksi riitelemme riidat loppuun ennen yötä ja arjessa on yllätyksiä.

11 kommenttia:

  1. Voi ihanuus. Rakkaus on se tärkein asia. Sen voima kantaa pitkälle ;)

    VastaaPoista
  2. Voi teitä mussukoita. Rakkaus ja rakastettuna oleminen on ihanaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai mussukoita <3 Ei ilman rakkausjuttuja voi olla onnellinen

      Poista
  3. Kiva kirjoitus! Komppaan! Itsellä kotiäitivuosia ei kertynyt lähellekään noin paljon mutta pää meinasi levitä ja fiilikset oli samat. Niiden vuosien jälkeen ja kun lapset on isompia, parisuhteeseen jaksaa ja osaa taas panostaa. Ja se on niin tärkeää. Rakkauslomat on <3 t. Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta, tekisin kaiken uudestaankin. Ilman kotivuosia en olisi minä, enkä tällä alalla.

      Poista
  4. Ihana kirjoitus. Mukana olleena vaikkakin sivusta seuranneena, voin todeta että totta puhut.

    VastaaPoista