lauantai 19. syyskuuta 2015

Auta minua.

Tämä kirjoitus saattaa olla ristiriidassa nimeni kanssa. Tiedättekö ihmisen, joka kuuntelee murheesi ja varaa sinulle viikon ainoat vapaatunnit oman perheensä kustannuksella? Ihmisen, joka sanoo aina joo? Se olen minä. 
Olen auttaja. Aina valmis kuulemaan hädän, valmis tulemaan kesken ruokailun. Valmis olemaan sinulle valmiina. 
Työkseni autan mielelläni, enkä tällä kirjoituksella tarkoita mitään virka-aikaan tapahtuvaa toimintaa. Puhun vapaa-ajastani, vähäisestä ja itselleni arvokkaasta. 
Ihmissuhteissani auttamishaluni on tunnettu. Minua on voinut pyytää lyhyelläkin varoitusajalla tueksi, minä tulin. Minulta on voinut varata aikaa, niin että säädän oman yksityiselämäni kuviot juuri sinun tukemiseksi sopiviksi. Viime minuutilla ilmoitat, että saitkin jonkun toisen avuksesi. Et tarvinnutkaan enää minua. 

Kun seuraavan kerran pyysit, olin sydämestäni mukana. Kuten aina. Auttaminen antaa minulle enemmän kuin ottaa. Se ei rasita. 

Mikä sitten rasittaa? Se, että kiltteyttäni ja haluani olla avuksi käytetään väärin. Nyt tunnen vahvasti niin, että kun seuraavan kerran pyydät apuani, sanon ei. Mutta mitä jos hätäsi on silloin niin suuri, että olisin ollut tarpeen? Mitä jos juuri silloin minun tukeni olisi ollut tarpeeksi arvokasta?

12 kommenttia:

  1. Tiedän tuon tunteen vähän liiankin hyvin. Vaikka minäkin rakastan auttamista, on välillä mietittävä kuka oikeasti tarvitsee apuani ja kuka vain käyttää kiltteyttäni hyväkseen. Tsemppiä ystävä kallis ♡♡

    VastaaPoista
  2. Täytyy osata sanoa myös ei. Varsinkin kuluttavien ihmissuhteiden kohdalla. Laura

    VastaaPoista
  3. Niinpä. Silti kieltäytyessä tulee olo, että mitä jos nyt olisikin ollu kauhea hätä. Entä jos auttamatta jättäminen johtaa johonkin, onko se sitten minun syytäni? Tällaisia mietin, silloin kun en meikkaile :)

    VastaaPoista
  4. Tunnistan itseni, olen samanlainen. Pysähdyin viime vuonna ja huomasin, että minä tavallaan hakeuduin aina auttamaan ja olin auttajana valmiina. Sitten pistin facen kiinni puoleksi vuodeksi, kaikki härpättimet kiinni, ja sanoin että saa soittaa. No arvatenkin vain kaksi soitti, lopuista ei kuulunut mitään.
    Me olemme koko ajan valmiustilassa median, puhelimen, tietsikan ja facen kanssa niin että unohdamme elää.

    Suosittelen ottamaan Itsekästä omaa aikaa ja auttamaan vain niitä ketä haluat. Sanot ei jokaiselle joka pyytää, ja musta että et ole velkaa heille selitystä. Jos sen tahdot antaa niin sanot vain, että nyt minulla on kädet täynnä itseni kanssa <3

    Palataan tähän asiaan jahka kotiudun lomaltani.
    hali <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Scarlet.
      Alan harjoittelemaan eitä.
      Ihanaa lomaa!

      Poista
  5. Opettele sanomaan ei, jottet rasita itseäsi vääristä syistä takertuvilla ihmisillä. Oman hyvinvoinnin kustannuksella ei pidä yrittää auttaa muita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, hyvinvointi on koetuksilla pettymyksen kohdatessa. Olet oikeassa!

      Poista
  6. Minä heräsin vähän samanlaiseen tilanteeseen vuosi sitten kesällä. Kesän lopulla huomasin, että olin aivan loppu. Olin koko kesän juossut auttamassa milloin ketäkin, mutta lähinnä minulle kaukaisempia, jopa lähes tuntemattomia ihmisiä. Omat läheiset olivat jääneet kokonaan syrjään ja vaille aikaa. Silloin päätin, että on aika olla itsekkäämpi ja lähteä läheisisistä ja olla se arjen keskellä välillä vähäinenkin vapaa-aika nimenomaan heidän kanssaan, heidän apunaan ja tukenaan. Pinnistelyjä se vaatii välillä edelleen kun haluaisi olla kaikessa mukana ja kaikkien apuna ;) Tsemppiä uuden elämäntyylin aloittamiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anu! Tämä ilmiö tuntuu koskettavan monia. Helpottaa.

      Poista
  7. No niin nyt olen täällä ja luen näitä uudet ensin järjestyksessä. Juu kuules, missä menee raja, se on veteen piirretty viiva monille ja sinulle. Mutta kun vatsa sanoo piip, kun pää sanoo piip, kun sinne vatsaan tulee solmu, kun pyytäjä taas pyytää jotain, antamatta yleensä koskaan itse mitään takaisin, siinä on hälytysmerkit jotka kertovat, että sano "ei".

    Olen huomannut että ensimmäisillä kerroilla ei sanan sanominen on hirveän vaikeaa, pelottavaa ja siitä tulee miltei paniikki ja tekee mieli jopa perua se ei. Hyvät ystävät eivät katoa minnekään, ne turhat loukkaantuu. Seuraavalla kerralla se on jo helpompaa ja helpompaa ja loppujen lopuksi sitä oppii sanomaan ei silloin kun siltä juuri tuntuu. Olen pitkän tien kulkenut tämän asian kanssa ja kait se on mummovuodet ovella, mitkä tekee kärttyisiksi, koska osaan nykyään pitää paremmin puoliani. Miehelle juuri sanoin, että hänenkin vastuunkantajana pitäisi enemmän opetella, jos joku pyytää hän syöksyy, vaikka vahvaluonteinen onkin. <3

    Halit <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia ihanasta kommentista. Syöksyjä kuvaa minuakin sanana hyvin. Kehohan ei mulla oireile, mutta mielipahaa itkin pari päivää. Tämä on ehkä se mun elämän juttu, oppia ei.

      Poista