tiistai 13. lokakuuta 2015

#fail eli kansainvälinen epäonnistumisen päivä

Aamulla mä jo arvasin, että tänään on jotenkin spesiaali päivä. Appukissa herätti mut viiden jälkeen yrjömällä kännykkääni lämmintä kissanruokaa. Sen jälkeen jäin aamutakin hihnasta oven väliin ja menin vessaan, jossa ei ollut paperia. Se, että myöhästyin metrosta ja koin opiskelullisen takapakin kuvastaa päivän kulkua. Nämä ovat kuitenkin niit pieniä, kuten teinix sanoisi. Tänään on kuulemani mukaan kansainvälinen epäonnistumisen päivä, aivan mahtavaa!

 
Miten mulla oikeasti menee? Äitinä, opiskelijana ja vaimona?

Neljännen lapsen syntyessä laskin, että öö. Sata jaettuna neljällä on 25. Päätin, että en voi antaa lapsille yksilöllistä huomiota ainoastaan yhtä neljäsosaa. Jokainen on sataprossan arvoinen. Käytäntö on osoittanut, että näin ei käy. 

Äitiyden kauheimpin tunteisiin liittyy syyllisyyden lisäksi olennaisena riittämättömyys. Siitä ei missään varoitettu, miltä tuntuu pitää yhtä itkevää lasta sylissä, kun toiseltakin tulee verta nenästä. Miltä tuntuu lapsesta, joka ei tällä kertaa ole sylivuorossa? Miltä tuntuu äidistä, joka joutuu valitsemaan lohdutettavan? Pahalta, aina. Meidän lapset ovat onneksi jo isompia, mutta silti päivittäin joudun miettimään, ketä autan ensin (läksyissä, kaveriasioissa, vaatevalinnoissa, you name it) ja millä perusteella. Ja minulla on sentään osallistuva aviomies. Koen tästä epäonnistumista, siitä etten voi olla neljässä paikassa samaan aikaan. Mietin, miten lapseni mahtavat kokea ainaisen äidinjonottamisen tai toisinaan kokonaisen ohittamisen?
 
Vaimona ja kodinhengettärenä tilanne on pahimmillaan tämä. Koen epäonnistumista laiskuudestani tai ehkä ennen kaikkea mukavuudenhalustani. Se, että olen aikaansaava muissa asioissa, näyttäytyy kotona näin. Tästäkin täytyy potea syyllisyyttä, vaikka en minä muuksi muutu. Onneksi joku toinen hoitaa tiskikasan. Syyllisyys jää silti. Saavutukseksi lasken sen, että meillä on laulava tiskikone, joka ilmoittaa suullisesti, kun pitää liikuttaa persus ylös. Mikä siinä on, ettemme me naiset vaan osaa olla?

Miten opiskelut? Miten blogihommelit

Kouluhan sujuu, ei siinä mitään. Olen onnistunut tekemään vuodessa yli 140 opintopistettä vaaditusta 210:stä. Koen silti huonommuutta siitä, etten ole opiskeluista rasittunut. Kaikkialla sanottiin, että koulu on rankka ja vaativa. Mietin, että mitä olen missannut? Olenko epäonnistunut tiedon sisäistämisessä, koska en ole opintoburnoutissa? Enkä osaa reflektoida hyvin? Olen miettinyt, että otanko koulun liian iisisti ja siksi olen rela? En ole päässyt selville, mutta täytyy myöntää että nautin erittäin paljon koulupäivistä, jolloin on välitunnit, kahvitauot ja ruokailu. Ilman työtaakkaa, ilman vastuuta, ilman työpuhelinta. Koen, että voisin aina opiskella tai hengailla kampuksilla. Tunnen itseni nuoreksi, mikä taas aiheuttaa ristiriitaa ikäni kanssa. 

Bloggaaminen antaa minulle tavattomasti. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja päässyt upeisiin tilaisuuksiin. Olen kontaktoinut ja verkostoitunut. Rakastan tätä touhua. Toisaalta ajankäytöllisesti en ole vielä taidokas, en ajasta kirjoituksia enkä tee muistiinpanoja pitkin matkaa. Voisin olla tehokkaampi.

Ihmisenä taas. Hmm. Olen harjoitellut itsekkyyttä, taitoa sanoa "ei". Silti kompastun kiltteyteeni päivittäin. Pelkään saavani huonoja arvosanoja jos olen eri mieltä, jännitän vaatia minulle kuuluvia kokemuksia, etten leimaudu "vaativaksi". Sitten närästää, kun mietin nynnyyttäni. En saa suutani auki ajoissa ja poden siitä epäonnistumista. Suoritan, ollakseni kiitettävä. Ketä varten? Samalla tiedostan, että olen ollut jopa minimipanostuksella kiitettävän arvoinen. 
Eikö ole ristiriitaista?

Silti koen olevani onnistunut ihminen, vaikka tänään onkin virallinen epäonnistumisen päivä. Minulla on terveet ja fiksut lapset,sairaan hottis mies ja rakastan asioita, joita saan tehdä. 


Ps. Tässä viime aikoina olen miettinyt tosissani alanvaihtoa. Arvatkaa mikä musta tällä hetkellä tulee isona alanvaihdon jälkeen!



 
Epäonnistumisen päivä on kansainvälinen kampanja, jonka tarkoituksena on tuoda ihmiset yhteen jakamaan epäonnistumisensa ja niistä syntyneet oppimiskokemukset. Päivän tavoitteena on luoda avoin ja hyväksyvä epäonnistumisen kulttuuri. Epäonnistumisen pelosta irti pääseminen ja epäonnistumisista oppiminen ovat avain menestykseen elämän jokaisella osa-alueella.

9 kommenttia:

  1. Susta vois tulla isona ammattibloggaaja tai ammattiäiti :D Toivottavasti susta ei tuu samaa kuin mun pojasta, joka vielä pari vuotta sitten halus tulla isona teini-ikäiseksi mutantti ninja kilpikonnaksi :) (nykyään se haluaa tulla ammattijalkapalloilijaksi).

    VastaaPoista
  2. Ammattiäiti mä tavallaan oon, mutta kotiäitiys on niin nähty. Vai että turtlesi :) hehheh

    VastaaPoista
  3. Sinä olet kertakaikkisen ihana ihminen ja oon onnellinen, että olen saanut tutustua sinuun <3 Ei sais nauraa mut en voinut muuta kun luin noi kaksi ekaa lausetta. Siis aivan kamalaa se on kun kissa oksentaa, on henk.koht kokemuksia mutta vaan lattialle :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos Marina! Kissalla on bulimiataipumus.

      Poista
  4. Oot niin ihana <3 ja hei sisarukset oppivat jakamaan ja se on tärkeä taito <3 Halipusit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3Juu, mutta välillä se jakaminen säälitttää. Puss Tiia

      Poista
  5. Mä en tietysti voi kuvitella, miltä äidin riittämättömyydentunne tuntuu, mutta siskona ja parhaana ystävänäni olet kyllä enemmän, kuin riittävä. En voi koskaan kuvitella ketään korvaamaan sua, enkä haluakaan. Se, jos tiskejä on lavuaarissa tai muruja sängyssä, on yhdentekevää. Me, joita sellainen häiritsee, voimme toistenkin sotkut siivota. Joskus. Sun aika ja resurssit soveltuu paremmin johki muuhun. Esimerkiksi blogailuun ja mun kanssa olemiseen. Olet rakas ❤️

    VastaaPoista
  6. Ehkä se opiskelu vain on aikuisena helpompaa. Muistan kun menin kauppaoppilaitokseen 25-vuotiaana "vanhuksena" (muut olivat 1-19 v.). Lukio oli ollut vähän takkuamista, vaikken ihan huono ollutkaan, mutta aikuisempana ja muutaman vuoden työelämässä olleena pari opintovuotta sujuivat leppoisasti ja hyviä numeroita napsien. Jopa aiemmin kammoamani matikkakin oli helppoa, kun vihdoin oli niitä laskuja, joissa oli jotain järkeä ja käyttötarkoitusta. Myöhemmin olen opiskellut sisustussuunnittelua ja viestintää työn ohessa, nekin opiskelut menivät mukavan rennosti.

    Omiin pikku epäonnistumisiini ja hölmöihin sattumuksiin suhtaudun lähinnä huumorilla kunhan ei keneenkään kamalasti satu tai tule taloudellista vahinkoa. Nolaan itseäni vähän väliä jollain pienellä tavalla, mutta unohdan ne tilanteet nopeasti, kun en ota itseäni niin kovin vakavasti.

    VastaaPoista