maanantai 25. huhtikuuta 2016

Monoamniaalinen-monokoriaalinen kaksosraskaus


Silloin vuosia sitten, kun aloin odottamaan toista lastamme, tiesin saavani enemmän kuin yhden. Sen vain tiesi. Mä olen itse kaksonen, erimunainen eli epäidenttinen. Ekaan ultraan mennessä sanoin ilakoiden: ”Joo, siellä on kaksoset ja tunnen sitä paitsi liikkeetkin jo.” Kätilö kertoi heti, että sellainen on raskausviikolla 12 mahdotonta, tuntea liikkeet muka. No, kun ultravehje oli laitettu paikalleen, totuus paljastui. Tuplathan siellä. Mutta ei mitkään tavistuplat. Jo ekassa ultrassa oli porukkaa kuin Myllypuron ruokajonossa katselemassa oudon näköistä kohtua.

Normaalissa kaksosraskaudessa vauvoilla on kohdussa omat asunnot, kohtu on tavallaan väliseinällinen kaksio. Vauvoilla on yleensä myös omat istukat. Sitten on olemassa eri variaatioita, kuten yhteinen istukka ja omat vesikalvot (eli sikiöpussit). Riskaabelein ja harvinaisin monikkoraskaustyyppi on se, että kaikki on yhteistä istukasta vesikalvoon. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vauvat uivat sikinsokin kohdussa saman istukan varassa, eli napanuorat tulevat menemään umpisolmuun. Jos sikiön napanuora on solmussa, ei vauva saa happea, eikä ravintoa ja pahimmillaan menehtyy.

Toisessa ultrassa varmistui, että meillä on kyseessä juuri monoamniaalinen ja monokoriaalinen kaksosraskaus. Siellä sain lääkäriltä tietää, että tyttöjen menehtymistodennäköisyys on 50 % ja sain vahvan suosituksen abortista raskausviikolla 20. Itse näin asian niin, että selviytymisprosentti on 50 % , enkä missään tapauksessa suostunut harkitsemaan keskeytystä. Sanoin lääkärille, että mikäli riskit ovat niin korkeat, haluan tiheää seurantaa ja jatkuvia sydänkäyriä, jotta kaksosten todennäköinen äkkikuolema olisi ehkäistävissä.

Tuolloin asuimme vielä kaukana synnytyssairaalasta (tai no Vantaalla, mutta silti) ja esikoinen oli reilun vuoden. Päivittäin matkasin Naistenklinikalle, joko sydänkäyriin tai ultraan toteamaan vauvojen voinnin. Liikkeiden seurannasta ei ollut mitään hyötyä, koska vauvat oikeasti uiskentelivat ihan sikinsokin, enkä pystynyt mitenkään tietämään potkiiko A vai B. Vai eikö potki kumpikaan.

Maha kasvoi ja aloitettiin suunnittelemaan selektiivistä sektiota, eli keisarileikkausta. Tässä kaksosraskaustyypissä alatiesynnytys on poissuljettu, koska viimeistään synnytyksessä napanuorille käy kamalasti ja syntymää odottava vauva kuristuu. Leikkausaika sovittiin raskausviikoille 35 ja minulle alettiin antamaan kortisonia vauvojen keuhkojen kehittymistä tukemaan. Olihan selvää, että vauvat olevat joka tapauksessa keskosia. Koosta ei vaan ollut tietoa, koska syntymähän saattoi olla tänään tai sitten sovittuna päivänä.

Odotusaika oli raskasta. Emme uskaltaneet ostaa mitään, koska mitä jos? Emme uskaltaneet olla onnellisia kaksosista, koska mitä jos? Emme uskaltaneet edes ajatella, että mitä jos kaikki meneekin hyvin? Viikot etenivät ilman mitään juhlaa. Suomesta oli todella vaikea löytää tietoa, joten päädyin jenkkifoorumeille saamaan lisätietoa. Naistenklinikalla olimme nähtävyys, onhan näitä raskaustyyppejä vain noin 3 vuodessa. Valehtelematta jokaisella ultrakäynnillä oli ryhmä katsomassa, miltä näyttää napanuorasoppa. Itse olin vain kantaja, epävarma siitä olenko äiti yhdelle vaiko kolmelle.

Toukokuun lopussa 2004 oli sovittu taas kontrolliaika. Siskoni saapui hoitamaan esikoistamme, mies pääsi kerrankin mukaan äitiyspolille. Jo Naistenklinikalle saapuessa oli fiilis outo. Mahassa oli hiljaista, ei auttanut mehut eikä tönimiset. Ihmeellistä oli se, että pääsimme heti lääkärin vastaanotolle. Äitiyspolilla vierailleet tietävät, että varattu aika ei välttämättä pidä paikkaansa akuutimpien tapausten saadessa etusijan. En tiennyt olevani akuutti, eikä tiennyt henkilökuntakaan.

Sydänkäyrien ottaja löysi vauvan sykkeen, ainoastaan yhden vauvan. Toista vauvaa ei löytynyt, joten paikalle haettiin ultra etsimään kakkosvauvaa toisen takaa. Siellä oli hiljainen, liikkumaton vauva, jonka syke oli enää 40. Kamala määrä ihmisiä pörräsi ympärillä, enkä vieläkään tiennyt olevani tapauksista akuutein. Hoitoryhmä päätti siirtää minut mahoineni synnytysosastolle pidempään sydänkäyrään, jossa vauvojen vointia seurattiin. Vaan ei seurattu kuin pari minuuttia, koska asentojen korjauksista huolimatta ei toisen vauvan syke alkanut korjaantumaan. Tässä vaiheessa oli jo kaikille epäselvää, kuka on vauva A ja kuka B. Tehtiin hätäsektiopäätös ja sitten mentiin. Muistan sanoneeni, että älkää antako minun ja vauvojen kuolla. Ajattelin esikoista kotona hiekkalaatikolla ja sitä, kuinka olin syönyt aamupalan, eikä syönyttä ihmistä voi leikata ainakaan sairaalasarjoissa. Mies jäi käytävään ja sitä ennen pussasimme.

Heräsin nukutuksesta maha litteänä. Kätilö tuli paikalle painamaan vastaleikatun mahani haavaa, jotta kohtu supistuisi. Kivusta huolimatta ajattelin vain vauvojani. En tiennyt ovatko he tyttöjä vai poikia. Ovatko vauvat kuolleet? Toinen kuollut? Molemmat elossa? Kätilö sanoi, ettei voi kertoa. En mitenkään ymmärtänyt, miksi asia ei minulle kuulu, enkä kyllä ymmärrä vieläkään. Torkuin siinä sitten surevan ja onnellisen äidin välitilassa. En tiennyt, mikä olen. Pidänkö hautajaiset vai ristiäiset?



Illan tullessa mies tuli kalju kiiltäen näyttämään kahta polaroidkuvaa. Meillä oli kaksostytöt ja molemmat olivat elossa. Lastenklinikan teho-osastolla, mutta elossa. Vauva A oli pompannut mahasta ulos heti leikkaushaavan oltua riittävän suuri ja B tuli perässä. Mies oli juossut keskoskaappien ja hoitajien perässä tunneleita pitkin teholle, kun minä samanaikaisesti olin kuoleman kourissa massiivisen verenvuodon takia. Olin menettänyt verta useita litroja ja lapset oli arvioitu yhden apgarpisteen arvoisiksi. Minut vietiin osastolle omaan huoneeseen. En osannut olla. Esikoinen oli kotona elossa ja vauvat muutaman sadan metrin päässä, en ollut heitä edes nähnyt. Hoitajia kävi ja meni. En muista.


Seuraavana päivänä lähdin kävelemään. Kätilö juoksi perääni ja kysyi, mihin olen menossa. En olisi saanut kuulemma ottaa niin kirjaimellisesti ”jaloittelua”, etenkin kun hemoglobiini oli 60. Sanoin meneväni Lastenklinikalle tapaamaan vauvojani, itselleni tarkoitettua pyörätuolia tyhjänä työntäen. Mies toisessa kainalossa.  Ja sinne minä menin.

Vauva A oli 1640 grammaa ja vauva B 1460 grammaa. Pituutta ei ollut kukaan ehtinyt mittaamaan. Tytöt olivat letkukasojen alla. Oma iloni äitiydestä oli niin suuri, etten ymmärtänyt muiden päivittelyjä tyttöjen pienuudesta. Minä näin heidät elossa ja turvassa. Ei ollut enää napanuorasolmuja kohdun kätköissä, joista pienten olisi pitänyt itsenäisesti selviytyä. Minä näin heidät käsikädessä samassa keskossängyssä liian isoja tutteja imien. Minä näin itseni järjestämässä ristiäisiä. Tytöt viipyivät teholla pari päivää ja siirtyivät vastasyntyneiden valvontayksikköön. Itse kotiuduin, mutta en juuri kotona ollut. Kun olin, pumppasin sähköpumpulla maitoa kaksosille ja vein sairaalaan esikoisen kanssa.  Sain pitää vauvoja sylissä ensimmäisen kerran viikon ikäisenä ja vieläkin pohdin, kuinka tämä on vaikuttanut tyttöihin. Onko varhainen vuorovaikutus epäonnistunut tyttöjen huonon voinnin takia? Onko kaikki mennyt sittenkin hyvin?



Reilun viikon päästä tytöt siirrettiin toiseen sairaalaan kasvamaan ja jatkoimme vierailuita päivittäin. Sukulaiset pääsivät katsomaan vauvoja. Tyttöjä tutkittiin paljon ja napanuora päätyi opetussairaalan kurssimateriaaliksi, kuten koko odotusaika itsessään.

Itse pidän ihmeenä sitä, että me kaikki kolme selvisimme ehjin nahoin. Kaksosilla ei ole mitään fysiologista tai psykologista vikaa, koulu menee hienosti. Itselläni on maha halki ainiaan, mutta se on parempi kuin halkinainen sydän. 11 vuotta sitten päätin, että jos tytöt mahasta elossa selviävät, en valita. En valita nuhakuumeesta, enkä arjen vastoinkäymisistä, koska koen kokeneeni isomman testin.





Kaikista lapsistani kiitollisena, Taru

61 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoinen postaus. Ja hyvä että pidit pääsi, etkä suostunut poistamaan toista sikiötä. Aika dramaattinen oli synnytyksesi, mutta onneksi kaikki hyvin lopuksi:-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Ja sain lääkäriltä myöhemmin anteeksipyynnön.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen ja koskettava postaus! On teillä ollut tiukat paikat! Olen lukenut aiemminkin kirjoituksiasi tästä raskaudesta, mutta tämä oli hieno ja mielenkiintoinen lisä! T. Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura! Pojan raskaus onkin juttu erikseen...

      Poista
    2. Kerrohan siitäkin joskus! T. Laura

      Poista
  3. Vau! Hurja nokemus, mutta onnellinen loppu. Mulla on 15-vuotiaat kaksoset. Erimunaiset ja omat systeemit oli. Naistenklinikalla meni raskauden viimeiset viisi viikkoa. Väkeä oli aina paljon paikalla..

    VastaaPoista
  4. Aivan mieletön postaus! Kiitos kun jaoit tämän kanssamme 😊

    VastaaPoista
  5. Ihana kirjoitus! <3! Onneksi odotus päättyi lopulta hyvin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sano muuta. Toivottavasti tästä on jollekin toiselle apua.

      Poista
  6. Voi besu <3 Mä itken täällä ihan valtoimenaan. Teidän hurjan vahvat ja ihanat tytöt <3 <3

    VastaaPoista
  7. Todella mielenkiintoinen ja herkistävä kirjoitus. Kiitos, kun kerroit <3

    VastaaPoista
  8. Vastaukset
    1. 11 v sitten en olis uskonut, että tän voin kirjoittaa

      Poista
  9. Ihana kirjoitus hurjasta kokemuksesta <3 Onneksi tarinalla on onnellinen loppu! Meidän kuopus syntyi napanuora kaulan ympärillä ja tiukasti solmussa, siinä meinasi tulla kiire. Niitä hetkiä, jotka ei unohdu koskaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui. Varmasti oli hurja tilanne! Onneks kaikki hyvin

      Poista
  10. Kiitos Taru, kun kerroit tarinasi 💕Tulipahan tällekin päivälle opittua jotain uutta. Onneksi kaikki on mennyt loppujen lopuksi hyvin.

    Meidänkin neiti on keskonen (rv. 34, 1500g, 42 cm). Mitään suurta dramatiikkaa synnytykseen ei liittynyt, mutta ne kortisonit olis voinut jättää antamatta - sen verran kova ääninen tuo neiti 10v on niin halutessaan 😂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tytöt syntyivät lopulta viikolla 32+4. Kortisooneille lol.

      Poista
  11. Luin henkeä haukkoen, luin ääneen ukollekin, en ihmettele, että opetusmatskua hyvin mielenkiintoista luettavaa, kun pääsee kauhumomentista eroon. Teillä on ollut hirveää ja pelottavaa, mutta kävi ihme, suuri ihme, tuplaihme, tai kolmois, että sinäkin voit hyvin. <3

    Sitä jäin ylipäänsä miettimään, että on se ihme, ettei jo yksikin yksilö sotkeennu napanuoraan, saatikka kaksi ja sotkeentuhan niitä, kuten Marika kuvailee, mutta ihan raskauden aikana jo. Huhhuh. Vitsi oot kaunis ja toiset pikkaraisia. <3

    Täälläkin on leikkaushaava, tosin vaaka, mutta en omaa röllöä muutenkaan missääm vilauttele, joten vaikka ois mihin suuntaan niin ei sillä olisi väliä, saatikka kun se viiva on kunniamerkki siitä, että vauvelit saatiin terveinä ulos. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan itteänikin hengästytti uudelleen lukiessa. Mulla on pystyhaava ja se mahamakkara siihen ympärille muotoutunut. Vai että kaunis, musta mä oon ihan kamalan uupuneen ja helpottuneen näköinen. Kiitos.

      Poista
  12. OI! Onneksi kaikki meni hyvin! Itselläni myös kaksostytöt, syntyivät raskausviikolla 28 vuonna 2000. En edelleenkään pystyisi kirjoitamaan mitään näin selkokielistä asiasta! Onnea upeasta perheestä!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuinka aikaisilla viikoilla! Miten tytöt voivat silloin ja nyt?

      Poista
  13. Täällä pyyhin silmäkuliani liikutuksen kyyneleistä. Se on varmasti totta, että tällaisten kokemusten jälkeen osaa arvostaa elämää ihan eri tavalla. Kiitos kirjoituksesta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, mä olen liikkuttanut tosi monia! Kiitos sanoistasi.

      Poista
  14. moi, nyyh, itkuksihan se meni :) ihana tarina!

    terkuin tiina

    VastaaPoista
  15. Herkistyin <3 Ihana tosielämän tarina, jossa lopulta kaikki hyvin. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna, kiitos sanoistasi ja samaa sinulle!

      Poista
  16. Todella koskettava postaus ja ihana oli lukea että lopulta kaikki meni hyvin :) kaikkea hyvää sinulle ja koko perheellesi! Hienoa kun pidit pääsi ja pysyit vahvana <3

    http://aktiivinensohvaperuna.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. Onneksi äitini, karjalaista sukua, oli mukana vaatimassa oikeutta. Itse en olisi ehkä osannut.

      Poista
  17. Meillä kaksostytöt, juuri täyttivät maaliskuussa 40v. ( niin se aika menee) Normaali synnytys silloin, mutta sali täynnä opiskelijoita katsomassa tapahtumaa.

    VastaaPoista
  18. Olen aina arvostanut ja pitänyt perheestänne, tämän luettuani olen siitä iloinen.
    Ystävänne Leo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, ihana Leo! Olipa lämpöisesti sanottu. Kiitos!

      Poista
  19. Tosi hienoa,että jaoit tämän. Kiitos. Ootte kokenu kovia ja riski kannatti :)

    VastaaPoista
  20. En osaa edes kuvitella mitä kaikkia tuntemuksia olette käyneet läpi. Suloiset tytöt <3 Kiitos, että jaoit tämän kanssamme <3

    VastaaPoista
  21. Mä itkin ku luin tän, vaikka oon elänyt kaiken ton teidän kanssa. Mun rakkaat keskoset ja sä ❤️❤️

    VastaaPoista
  22. Olipa mielenkiintoinen ja ihana postaus! Pikkuiset kaksostytöt ja heidän elämänsä alkukuviot! Hymyilytti ja itketti, kun tätä luin. Kiitos että jaoit tämän pikkutyttöjen tarinan. Saanhan vielä onnitella pikkuisista! 💗💗

    VastaaPoista
  23. Ihana ja tosi mielenkiintoinen teksti! Oon niin iloinen teidän puolestanne, että kaksoset olivat - ja ovat - kunnossa <3!

    VastaaPoista
  24. Kiitos tarinastasi niinkuin myös poikasi tarinasta, ne herättivät myös muistot omasta ainoasta raskaudestani ja synnytyksestä, ei mennyt ihan niinkuin strömsöössä nekään. Raskaus aikana mulla oli myös kokoajan vuotoja ja kävin naistenklinikalla useampaan kertaan, aina vaan rauhoiteltiin ja lähletettiin kotiin. 2 viikkoa enne synnytystä lähdin taas polille, vauva ei enää liikkunut niinkuin ennen ja ihmeellistä "vihreää" löytyi alushousuistani, no oikein professori tuli tutkimaan, totesi vauvan voivan hyvin ja kokoakin jo yli 3,5 kiloa, minä olin kuitenkin erimieltä, mutta kotiihan se oli lähdettävä. no kului 3 päivää oli sunnuntai ja mun omat fiilikset muuttuivat tosi apeiksi, päätin että me lähdetään tänään vielä sairaalaan, koska minä haluan vauvani nyt pois mahasta, ettei mitään ikävää sattuisi (hassu juttu "enkeli" kävi sen minulle kertomassa edellisenä yönä. No päivän kävelin ja sain kuin sainkin supistukset alkamaan. Kohtu oli auki 6 cm kun illalla 10 aikaan tultiin. Kalvot puhkaistiin, mutta eihän mulla ollut yhtään enää lapsivettä, lapsen tila heikkeni kokoajan (piuhat päässä hänellä) ja sitten 4 aikaan aamuyöstä vuodetta kärrättiin kiireellä hätäsektioon. Vauva syntyi 0:na mutta saatiin elvytettyä. Minä heräsin tunnin päästä tuosta eikä mullekkaan kukaan kertonut mitään ja mieskin oli lähetetty kotiin. Aikani siinä kerjäsin puhelinta ja tietoa sain vasta mieheltäni. Vauva oli tehohoidossa, mutta kuulemma vahvaa tekoa. Juu rakas tyttäreni syntyi 1,860 kg ja 46 cm se siitä isosta vauvasta. Istukkani oli kuivannut täysin ja vauva tuskin olisi elänyt montaakaa päivää kohdussani. Tuosta on aikaa 26 v, minulla on ihana, kaunis tytär, joka on jo muuttanut poikaystävänsä kera omilleen ja heillä on kaikki hyvin. Iso kiitos suojelusenkelilleni ja sille, että me äidit tiedämme mikä on lapsillemme parasta <3. Hyvää kesänjatkoa sinulle ja perheellesi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuinka hurja tarina! Itketti. Onneksi tytöllä kaikki hyvin <3

      Poista
  25. Hei! Meille syntyi myös mono-mono kaksospojat kesäkuussa 2016 Naistenklinikalla. Laskettuaika olisi ollut syyskuussa. Mutta minulle kehittyi niin paljon veren vasta-aineita että lopulta piti yrittää verensiirtoa kohtuun mahan läpi pojille. Se epäonnistui kun toisen pojan sydänäänet romahtivat. Jouduttiin tekemään hätäsektio.
    Mono-monojen kohdalla tuosta verensiirrosta ei ilmeisesti ole olemassa kirjallisuutta eikä lääkäreilläkään ollut kokemusta vastaavista joten osasimme varautua asiaan edes hieman. Vaikka toivoimme tietenkin että siirto onnistuisi. Pojat olivat 2kk Lastenklinikan teho-osastolla ja sen jälkeen Jorvissa 1,5kk. Mutta nyt näyttäisivät olevan ihan hyvin selvinneet kaikesta.

    Erikoista että teille on ehdotettu keskeyttämistä.

    Hienoa että teilläkin kaikki meni hyvin lopulta. Ja kiva kuulla muiden vastaavanlaisen raskauden kokeneita ja mono-mono kaksosten vanhempia. :)

    VastaaPoista