keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Sä et mua määrää.



Kyllähän te tiedätte, että mulla on yksi teini, kaksi esiteiniä ja pienimpänä kasivee. Kyllähän mä tiesin, että teini-ikä tulee kaikille, mutta siitä ei ollut aavistustakaan, miltä se minusta  tuntuu.

Silloin kun nelikko oli taaperoiässä ja saimme osaksemme päivittelyä siitä, ” kuinka teillä varmaan on rankkaa ja käsityötä riitää”, meillä ei todellisuudessa ollut yhtään rankkaa. Meillä (tarkoitan miestä, itseäni ja perhettä kokonaisuutena) oli ihania hiekkisleikkejä ja lennossa vaihdettuja vaippoja. Nyt kun meillä on murrosikäinen ja kaksi teiniyttä lähestyvää, on minulla hankalaa. Kyllähän se oli tiedossa, että tyttöjen irtaantuminen äidistä on rankka juttu niin teinille itselleen kuin äitiraukallekin. Vaikka olin mielestäni ennakkovalmistellut itseäni saamaan naamalle lyödyt ovet ja käännetyt selät, en ollut aavistanutkaan miltä se tuntuu.



Äidin tunteista puhuminen on edelleenkin sellainen hyssyttelyasia, kestämmehän me kaiken asvaltti-ihottumien hoidosta ensimmäisten arestien antamiseen. Pää kylmänä, itseemme ottamatta. Me äidit emme saa julkisesti tuntea mielipahaa, vaikka oma lapsi pitää sinua ärsyttävänä ja sikanolona ihan vain sen takia, että olet.  Äiti kestää ja naiseus kantaa. Mutta onhan se nyt ihan hirveetä olla perheen lasten mielestä hirveä!



Psykan luennoilla opin sen, että tyttöjen radikaali irtaantuminen äideistä on tärkeää nuoren oman identiteetin muodostumisen kannalta. Paineita äidin olemiseen lisää se, että nuori toimii peilinä minun reaktioissani imien samalla käytösmalleja itseensä. Pohdin siis, että jos sanallisesti sanon nuorelle, että musta tuntuu pahalta kun et anna minun istua sängylläsi, niin painostanko häntä tieten tahtoen aina tekemään niin kuin muut haluavat? Vaikka nuori reippaasti ilmaisee, että minä en häntä määrää (koska on omat aikataulut, rutiinit ja elämäkin melkein) , niin riittääkö se että rohkaisen edelleenkin sanomaan oman mielipiteensä ja olen samalla superällö rajanvetäjä? Millaista viestiä mä sitten annan, jos oven takaa kuiskuttelen kotiintuloaikoja ja keskustelu menee livenä facetimeen kaikille kavereille. Kyllä muuten varmaan nolottaa, koska eihän kellään muulla ole kotiintuloaikoja tai sääntöjä ja ainakin Micheal Korsin laukku pitää olla.





Tuntuu lapselliselta. Tuntuu nololta ottaa itseensä. Tuntuu siltä, että nuori saattaa olla oikeassa siinä, että mä olen ärsyttävä. On tosi vaikeeta olla tiukkana ja kieltää napapaitojen käyttö, koska nyky-yhteiskunta ja ties mitkä puskajunkkarit aattelee mitä vaan. Silti tuo sama lapsi, jonka mahaa olen pienenä sivellyt unta hakiessa, tulee iltaisin halimaan. Täysissä meikeissä.

Miten te olette pärjänneet tämän tunnemyrskyn kanssa? 

25 kommenttia:

  1. Huoh, meillä teini (poika) vetää kauheella maailmantuskalla ja harmituksella oikein kunnon draamaa ja me saamme tietysti osamme. Olen ajatellut, että pitää vaan jaksaa, vaikka tuntemukset ovat usein samoja kuin kirjoituksessasi. Vertaistuki auttaa :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaksaa pitää, se on varma. Kiitos tuesta

      Poista
  2. Kyllähän se on totuttelua vaatinut. Meillähän tytön murkkuikä oli yllättävän siedettävä. Mä olin nolo vain bussissa kun siellä sattui olemaan kavereita samaan aikaan. Ikinä ei saanut pitää kivoja vaatteita, koska meillä oli tiukat pukeutumissäännöt. Meillä on nyt tuo poika murkkuiässä ja jo nyt tiedän, että tästä tulee niin paljon vaikeampaa. Tsemppiä besu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos outi. Mun poikavauva on onneks vauva.

      Poista
  3. Tuli melkein itku kun mietin et mun vauvat kasvaa murkuiksi. <3 t. Laura

    VastaaPoista
  4. 21-vuotiaana en ole kovinkaan monen vuoden päässä omasta teiniuhmaiästäni ja voi että kun tuntuu pahalta, kuinka olen omalle äidillenikin puhunut ja kuinka en häntä silloin arvostanut.

    Mutta nyt ehkä vähän aikuistuneempana voin sanoa että arvostan ihan hirveän paljon äitiäni ja sitä kuinka hän pyyteettömästi haluaa minua auttaa ihan missä tahansa. Enää ei ole noloa hengailla äidin kanssa, vaan arvostan hänen seuraansa ja mielipiteitään ja olen kiitollinen siitä, kuinka minua on teini-iän myrskyissäkin ainakin yritetty ymmärtää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla samoin oman mamman kanssa. Kiitos kommentistasi, auttoi

      Poista
  5. I feel you! Meillä on kylläkin kaksi poikaa ja pahimmat myrskyt on takana (iät 19 ja 16 v), mutta eipä oo kauankaan kun koko ajan väännettiin kättä milloin mistäkin...

    Muutama ylilyönti tulikin tuon kuopuksen osalta ja ollaan oltu poliisin ja sossun kanssa tekemisissä :( Ei mitään kaljan juontia pahempaa mutta silti. Ollaan koetettu miehen kanssa stick to the facts, eli sanottu suoraan joskus raadollinenkin totuus, esim. jos on poliisin ja sossun kanssa tekemisissä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä jatkossakin se nimi tulee esille jos jotain tapahtuu. Puhumattakaan siitä että nyt ollaan sossun "asiakkaita" ja tästä eteenpäin ei saa enää tulla mokia siihen suuntaan...

    Esikoinen on potenut muuten vaan maailmantuskaa ja ero ekasta tyttöystävästä oli oikein kunnon kriisi. Poika kävikin (onneksi pääsi) koulupsykologin kanssa juttelemassa ja siitä oli kyllä apua.

    Sitten siihen päälle kaikki mielialanvaihtelut, noloilut jne. niin että en muistele mitenkään kaiholla muutamaa viime vuotta. Kuitenkin välillä kaiken myllerryksen keskellä nuo hontelot miehenalut on olleet koko ajan semmosia äitin kultia, halaavat ja vitsailevat ym.

    Eli aikamoista tunteiden vuoristorataa on ollut, eikä ole auttanut kuin kestää ja koettaa olla se AIKUINEN vaikka miten tekisi mieli itekkin paiskoa ovia ja sanoa että tee kuule miten lystäät, evvk! Muuta helpotusta tuohon murrosikään ei ole kuin aika, jotenkin sen pahimman läpi pitää rämpiä... Ei muuta kuin tsemppiä äidille ja tietysti myös isälle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on just toi aikuisuus vaikeinta, koska en osaa teeskennellä. Teillä on ollu rankkaa

      Poista
  6. Voi rakas sisko... Mä tiedän miten hankalaa toi on: olenhan itsekin usein pilannut ko. teinin elämän ja ollut sikanolo. Muistaakseni me ei oltu yhtään hankalia teineinä...? Luv u ❤️

    VastaaPoista
  7. Ja täältä lähetetään kans taas tsemppejä sulle ja miehellesi. Kyllä te onnistutte; ja ajattele, kun nyt yhden kanssa treenaatte, olette jo aika hyviä kahden seuraavan kanssa. Sitten voisitte alkaa kouluttaa oto toisia vanhempia tms.

    VastaaPoista
  8. Amen ja juuri näin! Meillä eletään elämän suurinta teinituskaa ja ajattelen että olis kaikille helpompaa jos mä muuttaisin pois kotoa... Paukut on todella vähissä....

    VastaaPoista
  9. Huh! Mulla on kolme tyttöä ja vanhin 12 vuotta. Hieman jännityksellä odotan tulevia vuosia vaikka vielä ei mitään ongelmia ole ollut.

    VastaaPoista
  10. Meillä esikoisen murrosikä oli hankala. Tai lähinnä ehkä minusta oli, koska meillä on niin samankaltaiset luonteet. Kaksi jääräpäätä. Juniori on vielä ollut helppo, mutta kyllä huoneen ovi paukkuu ja ärräpäät pärisevät välillä. Keskustelu ystävien kanssa auttoi minua, sillä huomasin saman tilanteen olevan kaikkialla. Irtautumiseen kuuluu se, että se oma teini on harvinaisen ärsyttävä pentu ja teinin mielestä äiti on ihan paska mutsi. Tsemppiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän. Mun kuuluu olla paska.mutta kuuluuko sen tuntuu paskalta

      Poista
  11. Mulla teinivuodet ei ole kovin kaukana, ja mulla oli tosi vaikea teini-ikä. Muistan hyvin, tuli ihan rikottua tavaroita ja juotua ja poltettua. Se mitä sillon kaipasin äidiltä ois ollu sellanen "kallion tuki", järjen ääni myrskyssä jonka luo saa aina mennä ja joka just ei loukkaannu (tai ainakaan näytä sitä). Tavallaan et äiti ois ymmärtänyt, että pahat sanat johtuu osittain ihan aivokemiastakin enkä tee niin "tahallaan". Itsehillintä oli siinä iässä mulle tosi vaikeeta ja oisin kaivannu enemmän tukea, en syyllistämistä tai marttyroitumista jota välillä sain. Ja vaikka halu olla itsenäinen oli tosi kova, niin näin jälkeenpäin olisin ollut hirveän iloinen enemmästä ajasta yhdessä vaikka kuin ois tuntunu nololta. Maagisesti välit äitiin korjaantui kuitenkin kun pahin kuohunta oli ohi. :)

    VastaaPoista
  12. Pakko vaan mennä äidinvaistolla, ei muu auta, koska jos alkaa veivaamaan, teenkö näin tai noin, tulen hulluksi. Pieleen menee joka tapauksessa, virheitä tehdään ja jostain ne tulee meitä kuitenkin syyttämään, mutta hyviä muistoja tehdään myös. Mutta on se karmeeta kun ne kasvaa. Kaksi takana murkkua ja yksi esiteini menossa ja sitten pieni. Muuten niistä kahdesta aikuisesta on tullut niin ihania aikuisia, että silleen se kuule menee sullakin. <3 Sydämeen sattuu. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tiia. Pieleen menee on hyvin sanottu

      Poista
  13. Tsemppiä kovasti, tuttuja tunteita. Meillä pojat on jo aikuisia, ja myrskyt on enää muisto ajasta, josta selvittiin. Tyttären kohdalla kaikki tuntuukin paljon pahemmalta, kaikki alkoi paljon varhaisemmassa vaiheessa ja isommalla rytinällä. Mutta kyllä tästäkin selvitään! Joskus sattuu ja lujaa, mutta kyllä se sitten taas tasoittuu :-)

    VastaaPoista