perjantai 29. heinäkuuta 2016

Viiskytkilsaa Pokémon Go:ta



Mua kävi niin sieppaamaan, kun kaikki kiva yritetään pilata. Meidän perhe, minä etunenässä, on ihan hurahtanut Pokemon Go-peliin. Eikö jotkut verhontakaiskyylääjät ympäri Suomen ole tästäkin tehnyt ongelman. Ensin haukutaan teknologiaa, kuinka se syrjäyttää ihmiset omiin koloihinsa ja nyt kun sama teknologia on saanut sohvalle syrjäytyneet teinit ulkoilemaan, on sekin väärin ja kyseenalaista.

Mulle on tullut viikossa nyt 50 kävelykilometriä. Kaikille lapsille ostettiin uudet lenkkarit, koska heillä on mittarissa saman verran ja varpaat rikki. Tuolla me kylänraiteilla hengataan iltaisin mun töiden jälkeen ja aamuisin niitä ennen. Musta on ihailtavaa, tän pelin myötä suomalaisten kynnys jutella vieruskaverille on poistunut.


Vielä kuukausi sitten mua vähän katteltiin kieroon, kun oon sellainen hölöttäjä ja jään vieraiden kanssa suustani kiinni. Mua kiinnostaa ihmisten kuulumiset, tunnettiin tai ei. Nyt muut tekevät samaa, etenkin pokemonittajat. Ei ole  mitenkään outoa, että pikkujonnet raitilla kysyvät: ” ooksä valor, instinct vai mystic” (Pokeminin tiimit, itse oon valor eli punainen).

Jos aatellaan, miltä olisi pari kuukautta sitten tuntunut tämä: 

Aikuinen nainen on keskellä metsää klo 23 kännykän kanssa. Nojaa puuhun ja näpyttää täysiä. Suusta pääsee kirosanat ja vihdoin jess. 

Oltais vähän varmaan katteltu, että tuo muija on karkuteillä lähimmästä lataamosta. Nykyisin toisen puun takana on samanlainen Pokegymin valloittaja ja kivellä istuu kolmas.



Vastuullisena mammana oon opettanut lapsille, että sitä screeniä ei tuijoteta. Kännykkä värisee, kun saalis on lähellä. Vastuullisina lapsina mun lapset ovat sanoneet, että olen liian vanha neonväreihin.

Pelaatteko te, tosissaan vai muodin vuoksi?

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Linnanmäki, seisojan kokemus











Me käydään edelleen joka kesä Lintsillä koko perhe kimpassa, vaikka lapset tekevät sinne omia reissujaankin kavereiden kanssa. Itse en mene vehkeisiin, kun ei ole enää pakko. Silloin, kun teinit olivat pieniä, menin mielelläni tipujunaan ja Vekkulaan, mutta teinituplia ei voi enää taaperovaunuihin tunkea. Pyöriväiset ja korkealle menevät laitteet, eli käytännössä kaikki, ovat mulle liian arvaamattomia. Menin siis Lintsille seisomaan yhdeksäksi tunniksi.

Koska tämänkin vuoden heinäkuu on enemmän syyskuumainen, kuin helteinen, satoi koko Lintsipäivän. Miten seisojat ja kassienpitäjät ovat huomioitu Lintsillä?

No, jos lähtökohtana on se, että haluat nähdä muiden ilon laitteissa, ei mitenkään. Kahviloihin pääsee toki aikaansa viettämään, mutta ilman ostamisia on noloa mennä sisätilojen tuoleille hengaamaan. Eikä niistä näe, kuinka lapset jännittävät ja ovat ajon loputtua helpottuneita ja haluavat uudestaanuudestaan. Ja sitähän mä menin just Lintsille tekemään, osallistumaan meinikiin.
Mistään en löytänyt penkkiä, jonka päällä olisi ollut katos. Sen sijaan näin paljon isovanhempia ja vauvalaisia sateenvarjojen ja nyssäkkäkasojen kanssa tekemässä samaa kuin minä. Osallistumassa iloon huonoissa sääolosuhteissa, laitteista toiseen kävellen hymyssä suin.

Lintsillä on kyllä Aikuisparkki siinä vanhan Rainbown lähellä. Ilman katosta, kaiken ulkopuolella. En mennyt.

Mun hommiin kuului tietty myös vesihuolto. Vesipullojen täyttäminen on tehty erityisen hankalaksi, koska vessoissa on automaattihanat, joista tulee käsilämmintä vettä. Pääportilla, kulmien takana, on huomaamton vesihana, josta saa kylmää vettä. Toki invavessaan (Derbyn vieressä) voi jonottaa, jos etiikka antaa myöten.


Päivä oli kaikista kiva, mutta itse kaipaisin enemmän tällaisten hengalijoiden huomioimista. Meitä oli useita, joilla oli iso revohka lapsia mukanaan, joten rahaa firmalle kyllä tuotiin. Ehkä katokselliset katselualueet laitteiden läheisyyteen tai vaikka kahvikuponki per ranneke olisi asiaa.

Onko lukijoissa seisojia vaiko hurvittelijoita?

perjantai 8. heinäkuuta 2016

LIVBOX HEINÄKUU 2016

Mun maalaus, ei saa kopsata tai Appukissa tulee seisomaan terävillä jaloilla sun päälle.


 Olin ihan että jihuu, kun boxi tuli. Kun avasin sen, olin että täältä varmaan puuttuu jotain. Ja niin puuttuikin. Heinäkuun saatelappua ei ollut paketissa, joten kirjoittamani tuotetiedot ovat tuotteista luntattuja. Siltikin jäi fiilis, että boxi oli vajaa niinkuin sisällöltään.


Teemana taitaa olla suomalaisuus, tämä ihan duunariaivoilla pääteltynä. Ihme, ettei boxissa ollut minikokoista Katri-Helenaa.


Herbinan vartalospray, tai siis body mist. Tuoksuna Blue lagoon. Likoilla on näitä koko repertuaari ja tämä tuli nyt omaan käyttöön. Normaalikoko, menee käsilaukkuun. Herbina on nostanut tänä vuonna imagoaan ja just tällaiset "teinituotteet" tekevät sarjasta helpommin ostettavan. 


Lemon Juice& Glycerine  hoitava jalkavoide.
Käsivoiteena mulle entuudestaan tuttu. Normaalikokoinen. Tutun tuoksuinen ja käyttöön tulee. Suomen lippu tässäkin.


ELIVO käsivoide, arganöljy.
Arganöljy on paras keksintö sitten kerrosvanukkaiden ja vaniljakolan. Argan sopii mun iholle/hiuksille just hyvin, koska oon sellaista rutikuivaa materiaalia. Tämä oli boxin paras tuote! Täyskokoinen.



MSCHIC mineraalimeikkejä.
Nämä piti ihan googlettaa ja katsoa muiden bloggaajien kirjoittamaa. Suomalaisen kosmetiikkayrityksen tuotteita. Primeri ja vasemmalla olevasta ei aavistustakaan. Saatelappu olis ollut kiva, oikeesti! Minikokoa, menee teinille.



              Vuokkoset sidenäyte ja Herbinan vartaloemulsionäyte

            Molemmat ennestään tuttuja, tietty. Kotimaisuudesta plussaa. 


Alkukuun highlighteihin kuuluu livboxin saapuminen. Mua niin harmittaa, että mua harmittaa. Tällä kertaa ei paketissa ollut sellaisia tuotteita, jotka olis saanut mut innostumaan. Te teidätte, että mä innostun nopeesti ja täysiä. 


Mitä itse tykkäsit?



*boxi saatu blogiin

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Sometauko paras tauko








Oon ottanut ihan tietoisen somebreikin. Sivusilmällä olen seuraillut instaa ja lukenut blogeja, mutten ole tuottanut minkäänlaista sisältöä muualle paitsi arkeeni. 

Oli kieltämättä hyvin vapauttavaa tässä pikkutauon aikana kelata sitä, onko elämäni tosissaan samanlaista kuin verkossa annan ymmärtää. Aika pitkälti on. Tauon aikana oli silmiä avaavaa tajuta, että mun ei ole pakko kuvata jokaista syömääni salaattiannosta instaan. 

Tajusin, että olen ollut hurjan avoin lukijoilleni. Kertonut synnytyksistä lähtien kaiken suurimpiin pelkoihini saakka. Tuli paljastettu olo ja seurasi pohdintaa, että onko mulla mitään annettavaa ja mitä mun tulisi antaa. Kuten tiiätte, oon vähän sellainen kaikki tai ei mitään-muija. Ahdisti, jos ei ollut kommentteja jonossa ja keitti, jos niitä oli. En halua sanoa kommenttivastauksissani ainoastaan kiitos ja pusuja, vaan haluan tuntea myös lukijani. Sellaisia asioita mä olen kelannut, juurikaan viisaammaksi tulematta. 

Isoimpana muutoksena tänä kesänä on se, että seuraan sivusilmällä perheeni lomaa. Olen kiitollisessa tilanteessa, työssä kivassa porukassa tekemässä työtä joka tuntuu sopivan mulle paremmin kuin mikään ennen. Tilanne on siksikin uusi, koska näen lapsia vähemmän kuin koskaan. Asia on ollut sopeutumista vaativa puolin ja toisin, enkä ole kehdannut koneella istua arvokkaina vapaahetkinä. 

Pikkuhiljaa palailen blogin pariin, lasten ääntä kuunnellen. Ei ollut nimittäin kivaa se, kun nelikko sanoi:  " äiti sä oot aina koneella". Ja niinhän mä olin. 


Kiitos kaikille lukijoilleni, kun olette silti pysyneet linjoilla, olette laittaneet viestejä fb:n kautta ja instassa! Ilman teitä ei Ilopilleri pysyisi pystyssä.