perjantai 12. elokuuta 2016

Kuustoista vuotta naimisissa eli kooste kaikkien aikojen rakkaustarinasta




Tämä on kooste rakkaustarinastamme, alkuperäiset tekstit julkaistu viime vuonna. Sama juttu pätee edelleen, joten here you go.



Vuonna 1998 olin vielä tummaotsatukkainen hotelliduunari ja aloitin opiskelut tunnetussa ravintolakoulussa Helsingissä. Olin hakenut kansainväliselle luokalle opiskelemaan, tarkoittaen sitä että opiskeluun sisältyisi automaattisesti ulkomaanjakso. Runsaasta hakijamäärästä johtuen (oikeasti huonon ruotsin taidon vuoksi) pääsin  ainoastaan tavalliselle luokalle.

Koulu tarjosi lohdutuspalkintona  mahdollisuuden  toimia kouluumme saapuvien vaihto-oppilaiden tutorina. Mä oon vähän silleen, että jos on paljon hakijoita ja halukkaita, niin haen vaan nähdäkseni, että pääsenkö. Enkä välttämättä kuitenkaan mene (kuten en mennyt lentoemäntäkurssillekaan, jonne pääsin. En tajua miksi piti sinnekin hakea, kun inhoan lentämistä). No, musta tuli sitten tutor ryhmälle, jossa oli eri maista tulevia kokki/tarjoilijaopiskelijoita. Piti keksiä ohjelmaa ja kuljettaa sakkia ympäri Stadia. Mikäs siinä, silloin join vielä kolaavahvempaa ja baarielämä oli muutenkin luontevaa.

Syyskuun lopussa tää porukka sitten tuli. Ja se oli oikeasti love at first sight. Mun mies oli aivan kauhusta kankea, ekaa kertaa ulkomailla. Laukkuun oli pakattu 20 kg geeliä, koska tukka oli tärkeä eikä hiustuotteiden saatavuudesta ollut varmuutta netittömänä aikana. Mä muistan, kun katsoin, että onpa siis ONPA ihanat vihreät silmät. Tuli sellainen nynny olo, etten oikein osannut puhuakaan tai ainakaan olla luonteva.




Mun mies on englantilainen, minkä jotkut jo tiesivätkin. Tutorointi kesti pari viikkoa ja sinä aikana olimme jossain maastoretkillä ja tutustuttiin. Ei edes pussailtu, koska koin sen olevan epäeettistä tai jotain. Vaihto-oppilaat jatkoivat koulun ulkopuolista olemistaan Suomessa ja me olimme vikana yhteisenä iltana sopineet lappuviestein treffit. Ai miksi lappuviestein? Koska en ymmärtänyt mieheni puheesta sanaakaan. Sellaista syvää etelä-Englannin aksenttia, jossa kellon ajat ilmoitettiin eri tavalla kuin meidän kouluissa opetettiin. Mentiin leffaan ja arvatkaa mitä. Sen jälkeen mentiinkin kihloihin. Olimme tunteneet (tai siis olleet samoissa porukoissa) kaksi viikkoa. Miellä molemmilla oli vahvat intuitiot, että tää on nyt tässä. Kaiken lisäksi olin nähnyt vision aiemmassa parisuhteessa, jossa vieras mies pitelee vauvaani sylissä tuntemattomassa asunnossa. Tämä oli se mies. Näistä etiäisistä voisinkin joskus kertoa lisää.

Muut ihmiset olivat vähän kauhuissaan impulsiivisen päätöksen suhteen, mutta ei se mua haitannut. Mulla oli mennyt ihan ohi tieto siitä, että kihlattuni olisi Suomessa vain puoli vuotta. Oli kyllä kerrottu, mutta en tajunnut. Vaihto-ohjelma oli kaksiosainen ja hänen piti jatkaa matkaa toiseen maahan. Mäkin olin alkusyksystä laittanut omat ulkomaan vaihtohakemukset vetämään peruutuspaikkojen toivossa. Puoli vuotta meni hirveen nopeasti. Asuttiin mun solukämpässä ja aiheutettiin pahennusta. Asuimme miehen solukämpässä ja sekään ei oikein ollut kivaa.

Sitten mulle tuli ilmoitus, että pääsen vaihtoon Englantiin. Samaan kaupunkiin, pukkukylään, josta mieheni on alunperin kotoisin. Oli erinäisiä tunnetiloja ja ajatuksia. Miten mä voin olla sen kotikaupungissa, kun hän on eri maassa? Miks mut sinne laitetaan, kun siellä ei ole kukaan ennen vaihdossa ollut? Menin silti ja mies toiseen maahan. Siellä mä istuin kukkuloiden keskellä ja kaipasin. Mies istui jossain Alpeilla ja kaipasi kanssa. Tein tarjoilian hommia linnahotelissa ja yritin nukkua kummituksen heiluttaessa sänkyä. Ei ollut nettiä silloin kuulkaa. Oli vaan Nokian puhelimet ja kolmen tuhannen markan puhelinlaskut.

Yhtenä aamuna soitin mieheni kännykkään ja se oli pois päältä. Netittömyyden takia olin aika vauhkoissani, että nyt on joku maailman katastrofi, joka on lehdissä huomenna. Seisoin ja soitin ja istuin ja soitin. Soitin paikkaan, jossa mies oli ulkomailla töissä. " Ei ole tullut tänään töihin". No, siinä meinas jo muijalta tulla paniikki.

Illalla lähdin kavereiden kanssa baariin, koska en muutakaan osannut tehdä. Olin jo ihan suunniltani. Mulle oli tehty ansa. Mun mies oli keskeyttänyt harjoittelunsa ja olit tullut ylläriksi kotimaahansa, ruusuineen päivineen. Melkein kuolin ja kuolen vieläkin, kun ajattelen tuota.

Luonnollisesti salakuljetin ihmisen hotelliin henkilökunnan huoneeseen, jonne ei olisi saanut tuoda ulkopuolisia. Seuraavana aamuna sovittiin hääpäivä vuoden päähän. Soittelin Suomeen ilosanomaa ja aloimme järjestämään asuntohommia Helsingistä. Tässä vaiheessa olimme olleet yhdessä 5 kk.

Asiat menivät taas niin, kuten oli tarkoitettu ja saimme viikon päästä vuokrakaksion lähiöstä ja muutimme Suomeen parin kuun päästä. Siellä asuessamme menimme naimisiin ja saimme nyt 13-vuotiaan esikoisemme. Kun vauva alkoi liikkumaan, oli hissittömästä talosta päästävä pois. Muutimme paritaloon ja aloimme odottaa nyt 12-vuotiaita kaksosiamme. Onnen päiviä.
Kun kaksosetkin alkoivat liikkumaan, loppui  tila ja muutimme taloyhtiön sisällä isompaan ja aloimme odottaa nyt 8-vuotiasta vikaa vauvaamme.

Niin, nyt me ollaan oltu 16 vuotta naimisissa ja mulla on vieläkin sydänsilmät. Miehelläkin on kuulemma. Sen mä vaan sanon, että intuitioon kannattaa aina luottaa. 





MITEN NE HÄÄT MENI?


Ensin pyydän teitä kaikki lukijoita kuuntelemaan yllä olevan laulun ja astumaan asemaani päivälleen 16 vuotta sitten. Hääpäiväämme.


Kaksossisareni Sini lauloi kappaleen rakkaan isoveljeni järjestämän jousiorkesterin säestämänä. Siinä vaiheessahan en vielä itkenyt liikutuksesta , koska olin niin jännittynyt että kolmivärinen morsiuskimppu viuhui vappuviuhkana ja yrjötti. Alttarilla entinen poikaystäväni, eli nykyinen aviomies kysyi legendaarisen " Do I got Lipstick on?" saatuaan suudelmaan vitijäykknä seisovalta vaimoltaan. Samaa kysyy edelleen ja vastaus on edelleen sama: " It suits you."

Meillä oli pienet häät Katajanokan Kasinolla. Vain läheisimmät ja kivoimmat ihmiset. Ruokaa oli kuulemma buffetissa paljonkin, jotain katkaraputytinää muistan syöneeni. Paikka oli koristeltu Suomen ja Enkkulan värein, eli kukkakimput olivat sini-puna-valko. Nyt jos menisin uudestaan naimisiin, en jännittäisi enää, koska en enää ymmärrä mitä jännittämistä naimisiinmenossa on.

Haluan puhua parhaasta häälahjastamme vielä erikseen isolla kappaleella, ennen kuin julkaisen karmean hääkuvan. Isoveljeni oli säveltänyt ja sanoittanut meille kaksikielisen rakkauslaulun, jonka kuulimme ensimmäistä kertaa vasta tanssiessa. Mehän ei kumpikaan osata varsinaisesti valssata, mutta eipä tuo haittannut. Itkemiseksi meni koko väestöltä ja eniten ehkä morsiamelta. 

Paljastan ainoastaan kertosäkeen sanat, jotka menivät näin:

I love you, I Love you in english, I love you in finnish: mä rakastan sua..



Nyt mä hiljenen viikonlopuksi, koska ansaittu pusuloma kaksisteen.


20 kommenttia:

  1. Ihanaa pusulomaa teille rakkaille. Teidän tarina on ihana <3

    VastaaPoista
  2. Ihana tarina teillä! Onnellista hääpäivää! <3

    VastaaPoista
  3. Voi ihanata, paljon onnea teille kyyhkyläisille <3, joskus se oikea osuu kohdalle nurkan takaa <3. rakkauden täyttämiä vuosia vielä hurjasti lisää <3

    VastaaPoista
  4. Voi miten ihanalta teidän yhteinen taival kuullostaa. ❤️ Hyvää pusulomailua teille!
    Ja itsekin olen sitä mieltä että kyllä sen tietää kun se oikea napsahtaa kohdalle - kokemusta on ja kirjoitin itsekin siitä omaan blogiini. 😊

    VastaaPoista
  5. Ihanaa hääpäivää.
    >Leena

    VastaaPoista
  6. Ihana stoori! Paljon onnea teille! Missäs se luvattu hääkuva on? :)

    Missäpäin Englantia olit vaihdossa? Mä rakastan Englantia, se on upea maa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.Hääkuva on viime vuoden jutussa, sun pitää selata :) Se on KAMALA!

      Olin lounaisenkkulassa, ihan lähellä Cornwallia.

      Poista
  7. Oih miten suloinen rakkaustarina. Paljon onnea tuleville vuosille ❤❤

    VastaaPoista