lauantai 11. helmikuuta 2017

Yksinäinen nainen

Oli tarkoituksena pitää syvällisemmät ajatukset yksityisenä, omassa päässä. Eihän siitä mitään tule, koska olen kuitenkin höpöttelijä ja pohtija.



Lokakuusta alkaen, kun aloitin uudet työt, olen töistä lähtiessä nähnyt katutason asunnossa naisen. Ajattelin, että on epäkohteliasta katsella toisten koteihin, mutta ei sitä oikein voi katsomattakaan, kun verhot auki kattolampun loimussa edessäni aukesi pienoisnäytelmä.

Päivästä toiseen yritin kävellä ohi, vilkuilematta.
Nainen, noin kuusikymppinen, oli aina asunnossa yksin. Keitteli punaisella vedenkeittimellä teevettä, kaatoi sitä yhteen kuppiin. Voiteli yhtä  leipää.

Tuli joulut ja uudetvuodet, asunto oli pimeänä. Huomasin kiintyneeni muukalaiseen, yksinäiseen naiseen. Huolestuin, että sairaalaanko on joutunut? Ajattelin, että yhtään lähiomaista ei ole kaipaamassa ja voi kauheeta nyt.

Mietin, että eihän asia varmaan mulle kuulu, ohikulkijalle. Duunarille, joka arkipäivisin on vaan nähnyt pikaiset vedenkeitot ja kumarat hartiat ikkunan takaa toisen tietämättä.



Viikon päästä verhot aukesivat taas ja nainen palasi kotiin. Olin iloinen ja nolo. Miksi vatvon toisen elämää, tietämättä siitä enempää ja ennen kaikkea miksi en ole mennyt soittamaan ovikelloa, jos olen ollut muukalaisen yksinäisyydestä huolissani? Oliko välittämiseni vain valetta itselleni, koska mitään konkreettista en ollut tehnyt, enkä kai olisi voinutkaan.
Ajattelin, miltä olisi tuntunut jos minun ovikelloani olisi joku muija soittanut sanoakseen :"mä oon nähnyt ikkunasta, kun keität vaan itsellesi teetä ja mä voin olla sun kaveri, koska säälittää". Olisin soittanut ittelleni poliisit.

No, asia tavallaan unohtui, kun laiton katseeni toiseen suuntaan ohikävellessä. Viime viikolla katsoin taas. Naisella oli kolme ystävää kylässä. Teki ruokaa nauravalle seurueelle, joivat viiniä.

Kyllä hävetti niin paljon. Tajusin, että näkemällä pätkän jonkun arjesta, ei voi tehdä päätelmää toisen onnesta tai onnettomuudesta. Ei voi sääliä mielikuvituksen varassa. Vieläkin hävettää ja samalla olen kiitollinen, etten mennyt oven taakse soittelemaan.

Oletko sinä koskaan ajatellut ihmisestä jotain, mikä osoittautuukin aivan vääräksi?


8 kommenttia:

  1. Kukapa ei olisi. Yksinäisiä ihmisiä on todella paljon, mutta usein unohtuu, että jotkut ihmiset vaan haluavatkin olla yksin. Kiva, että naisella oli kavereita ja ihan hyvä, että et käynyt ovikelloa pimputtamassa.
    Mukavaa viikonloppua besu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ja tällä viikolla on ollut vielä toisetkin juhlat hällä, voiiih

      Poista
  2. Varmasti olen ajatellut jos vaikka mitä. Mun elämästä varmaan saisi samanlaisen ikkunanäytelmän ja kuka tietää, vaikka jonakin päivänä soisi ovikello. Kahvit kyllä keittäisin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä aloin miettimään myös omaa ikkunanäytelmää. Ajateltaisiin varmaan, että mitä toi muija heiluu ja pelaa lasten kännykkäpelejä

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus Taru.Tuollainen laukaisee mielikuvituksen mutta samalla selvisi myös että välitit❤❤
    Ja onneksi lopussa asiat olivatkin paremmin kuin kuvittelit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Jael, pitkästä aikaa. Kyllä, ei pitäisi hätiköidä ajatusten kanssa.

      Poista
  4. Varmaan nuorena, vanhempana olen koittanut olla tekemättä johtopäätöksiä ihmisistä joita en tunne. Toki on inhimillistä ajatella itse jotain toisesta, tietämättä faktoja. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Inhimillistä nimenomaan. Mutta se ajattelun määrä, ihan surkuttelin toisen oloja vaikka ei aavistustakaan todellisuudesta. No, mulla on aina ollut mielikuvitus vauhdikkaampaa lajia.

      Poista